Sielu ja henki, ruumis ja Pyhä Henki

Sielu ja henki

(hepr. nefe^s ja ruah, esiintyvät useasti VT:ssa, jossa niiden ero ei kuitenkaan ole yhtä ilmeinen kuin UT:ssa, jossa psykhe ja pneuma ovat selvästi erilliset). S. ja h. esiintyvät rinnakkain esim. «1. Tess. 5:23»:ssa. Paavali ensimmäisestä ja toisesta Aadamista puhuessaan erottaa toisistaan käsitteet "elävä sielu" ja "eläväksitekevä henki", «1. Kor. 15:45». Ei voida pitää näitten sanojen käyttöä pelkkänä puhetaidollisena lavennuksena, varsinkin kun myös «Hepr. 4:12» sanoo: "Jumalan sana erottaa s:n ja h:n."
Henki. UT:ssa pneuma (henki) merkitsee sekä tuulta, «Joh. 3:8», että henkeä, «Matt. 27:50». Nämä kaksi merkitystä sanalla olikin klassillisessa kreikassa. Uutta sisältöä sanalle antavat Jeesuksen sanat: "Jumala on henki." Sama merkitys on käsitteellä "Pyhä Henki" (esim. «Ef. 4:30»). Enkelit ovat henkiä. On myös olemassa "saastaisia henkiä". Mutta sanaa "henki" käytetään myös ihmisolemuksen tietystä osasta. Jumalaa on palveltava "hengessä", «Joh. 4:24». Vrt. myös «1. Kor. 2:11»; «Luuk. 24:39».
Siirtyessämme hengestä muuhun ihmisluontoon kohtaamme ensin käsitteen sielu. «1. Kor. 2:13»,«1. Kor. 2:14»:ssä "hengellisen ihmisen" vastakohtana on "luonnollinen" ("sielullinen") ihminen. Juudaan kirje («Juud. 1:19») mainitsee nimenomaan "sielullisen" ihmisen olevan "henkeä vailla". Hengen vastakohtana mainitaan liha, «Matt. 26:41»; «Room. 8:4-14». Vertaamalla Raamatun kohtia huomaa "sielullisen" ja "lihallisen" olevan sukulaiskäsitteitä.
Sana sydän (kardia) merkitsee Paavalilla samaa kuin "henki", esim. "sydämen ympärileikkaus Hengessä", «Room. 2:29». Vrt. «2. Kor. 1:22» ja «Room. 8:16», joista ilmenee, että sydän ja henki ovat Jumalan Hengen vaikutusalaa, sekä «Matt. 15:8» ja «Joh. 4:23», joissa ne samastuvat Jumalaa palvovana olentomme osana. Vrt. «Ap. t. 4:32»; «Luuk. 1:46». Raamatussa sydän ei ole tunteitten keskus; vain Jumalasuhteesta puhuttaessa sydän ja rakkaus yhdistyvät, vrt. «Matt. 22:37»; «Mark. 12:30»; «Luuk. 10:27». Sitä vastoin se esiintyy ajattelun tyyssijana, «Luuk. 9:47»; «Luuk. 21:14»; «Mark. 2:8». Tämä "sydämen" ja "hengen" samastaminen laajentaa käsitystämme jälkimmäisen sanan raamatullisesta merkityksestä. Henki siis on se, mikä ihmisessä on jumalallista. Henki on se alue, jossa usko asuu, se osa, jossa me voimme olla Jumalan lapsia, luontomme sisin osa, joka tekee meidät enkelien kaltaisiksi ja Jumalan sukulaisiksi.
Sielu on ulkonaisempi ihmisluonnon osa. Jumalaa ei koskaan nimitetä sieluksi eikä Kolminaisuuden kolmatta persoonaa "Pyhäksi Sieluksi". Kun henkeä ja hengellistä samalla tavoin mainitaan sekä luonnollisen, sielullisen että lihallisen vastakohtana, voi näitä viimeksi mainittuja pitää jossakin määrin toisintoina. Niinpä «Jaak. 3:15»:ssä mainitaan "maallista, sielullista, riivaajien viisautta". "Luonnollinen ihminen ei ota vastaan sitä, mikä Jumalan Hengen on; eikä hän voi sitä ymmärtää, koska se on tutkisteltava hengellisesti", «1. Kor. 2:14». "Lihallinen" on turmeltu, «Room. 7:14»; «Gal. 6:8», heikko, «2. Kor. 10:4». Liha, mikäli se ei tarkoita pelkästään olentomme ruumiillista puolta, sisältää aina huonon vivahduksen: "Ei minussa, se on lihassani, asu mitään hyvää", «Room. 7:18». "Lihan mieli on kuolema", "vihollisuus Jumalaa vastaan", «Room. 8:6», «Room. 8:7». S. ja h. ovat siis olentomme eri osia.
Hengen toiminta on erityisen persoonallista. «1. Kor. 2:11» esittää sen itsetajunnan keskuksena. Hengen toimintoihin kuuluu myös usko. "Sydämellä uskoen", «Room. 10:10». Se on omantunnon tyyssija, «1. Joh. 3:20», «1. Joh. 3:21». Toiselta puolen kaikki, mikä liittyy ruumiin aisteihin ja älyyn, kuuluu sielun piiriin.
Ennen kääntymistapahtumaa ihminen on hengellisesti kuollut, «Ef. 2:1». Tämä tila ei merkitse mitään älyllistä puutetta, päinvastoin sanotaan tämän maailman viisaitten jääneen kutsumatta, ja sen, mikä oli mieletöntä maailmassa, sen Jumala valitsi saattaakseen viisaat häpeään, «1. Kor. 1:26-30». Tämä kuolema vallitsee vain ihmishenkeä, sitä ihmisolemuksen osaa, joka yksinään pystyisi seurustelemaan Jumalan kanssa. Luomisessa ihminen tuli Jumalan kuvaksi, mutta syntiinlankeemuksessa hän kadotti sen ja tuli hengellisesti kuolleeksi. Surkastuneen jäsenen tavoin tämä kuollut henki periytyi sukupolvesta sukupolveen. Se oli kuitenkin vain Jumalaan päin kuollut. Ihmisen sieluun ja ruumiiseen se suhtautui täysin toimivana. Luomisessa ihmisestä tuli "elävä sielu". Sielu tuli hänen jumalallista henkeänsä ja aineellista ruumistaan yhdistäväksi elimeksi. Ainakin Justinus Marttyyri opettaa selvästi näin. Meille säilyneessä katkelmassa, jossa puhutaan kuolleista nousemisesta, on sanat: "Ruumis on sielun asunto, sielu on hengen asunto." Samantapainen on lausunto, jonka hän antaa Tryfon sanoa: "Niin kuin ruumis ilman sielua on kuollut, on sielu kuollut ilman eläväksi tekevää henkeä."
Kolminaisuusoppi ei muodollisesti esiinny VT:ssa, mutta sen käyttämä kieli soveltuu kyllä kristillisiin käsityksiin kolmannen persoonan toiminnasta, kuten «1. Moos. 1:2»; «2. Aik. 15:1». VT mainitsee useassa kohdin ihmishenkeä, esim. «Job 32:8»; «4. Moos. 16:22». Sana nefe^s vastaa samalla tavoin miltei täysin UT:n psykhe-sanan käyttöä. Sen sijaan ei heprean sanaan "liha", basar, näytä liittyvän Paavalin kreikkalaisen vastineen sisältämää pahan vivahdusta. Kuten UT:n sydän (kardia) oli melkein rinnastettava pneuma-sanaan, on VT:n leb, sydän, miltei ruah (henki) sanan toisinto. "Turvaa Herraan kaikesta sydämestäsi", «Sananl. 3:5». Justinuksen mukaan: "Sydän tuntee sielunsa surun".

Ruumis

Raamatun näkemyksen mukaan ihminen on sielun ja r:n muodostama yhteys. Sen tähden Raamattu ei koskaan puhu väheksyvästi r:sta pitäen sitä halveksittavana. Ihmisen r. on alkuaan ollut kaunis, sillä ihminen on luotu Jumalan kuvaksi, l Moos. 1. Se on "tehty ylen ihmeellisesti", «Ps. 139:14». Mutta syntiinlankeemuksen johdosta ihminen tuli kuolemantuomion alaiseksi. Lunastaakseen ihmisen katoavaisuuden kahleista Kristuksen täytyi tulla ihmiseksi, käydä maailmaan sisälle ihmisruumiissa. Sana tuli lihaksi, «Joh. 1:14». Tämä oli hänen sovitustyönsä edellytys, vrt. «Hepr. 2:14». Tässä kirkastetussa r:ssaan hän istuu Isän oikealla puolella kirkkaudessa, sillä siinä hän nousi taivaaseen, «Ap. t. 1». Hänen kirkastetussa r:ssaan ovat vielä näkyvissä Golgatan merkit, «Ilm. 5:6». Pelastus käsittää myös r:n, vrt. «1. Tess. 5:23». Se on pyhitettävä, «Room. 12:1» jne., ja se on Hengen temppeli, «1. Kor. 6:19». Lopulta se on nouseva kuolleista, «Room. 8:11», «Room. 8:23» jne. Se tulee Herran kirkastetun r:n kaltaiseksi, «Fil. 3:21».
R:n terveyteen Raamatussa kohdistetaan kylläkin huomiota, «Ps. 103:5»; «Jes. 40:31»; «1. Tess. 5:23»; «Hepr. 10:22»; kuitenkin alinomaa tähdennetään, että ehdottomasti on paljon tärkeämpää huolehtia sielun pelastuksesta kuin ruumiista, «Matt. 6:25»; «Matt. 10:28». Erityisesti on huolehdittava r:n siveellisestä puhtaudesta, «Room. 1:24»; «Room. 6:12» s., «Room. 6:19», sillä r:iimme ovat Pyhän Hengen temppeleitä, «1. Kor. 6:15», «1. Kor. 6:19»s. Kristittyjen tulee pitää r:nsa kurissa ja karttaa juoppoutta, haureutta ja mässäystä, «Jaak. 3:2»; «1. Kor. 9:27», ja antaa se hurskauden aseeksi Jumalalle, «Room. 6:13», «Room. 6:19», pyhäksi uhriksi, «Room. 21:1», jotta koko ihminen, sekä r. että sielu tulisi hänelle pyhitetyksi, «1. Kor. 7:34»; «1. Tess. 5:23». Ruumiin ylösnousemuksesta ks. <Ylösnousemus>. Vrt. myös <Sielu ja henki>.
Vertauskuvallisesti on seurakunta Kristuksen r., koska se on yhden (Kristuksen) hengen elähyttämä elimistö erilaisine jäsenineen ja tehtävineen, «Room. 12:5»; «1. Kor. 12:12» s. Kristus on tämän r:n pää, «Ef. 1:22» s.; «Ef. 4:15» s.; «Kol. 1:18». Jokainen kristitty omine erikoistehtävineen on tämän r:n jäsen, jota toiset eivät saa halveksia, «1. Kor. 12», sillä kaikki ovat kokonaisuuden kannalta tarpeen, «1. Kor. 12». Se, että Paavali hyvin runsaasti käyttää r.-käsitettä vertauskuvallisesti, johtunee siitä, että hänellä oli uskollisena matkakumppanina Luukas, "rakas lääkäri", «Kol. 4:14». Paavali sai paljon kärsiä, «2. Kor. 12:7», myös kivityksen ja ruoskimisen takia. Luther vertaa Kristuksen kirkkoa sairashuoneeseen. Ks. myös <Parantaja>.

Pyhä Henki

jumaluuden 3:s persoona, «Matt. 28:19»; «2. Kor. 13:13». P:n H:n persoona ilmenee hänen ominaisuuksistaan ja töistään. Hän on osallisena luomisessa ja siksi kaikkivaltias, «1. Moos. 1:2»; «Job 26:13»; «Job 33:4»; «Ps. 104:30». P. H. tekee ihmisille mahdolliseksi saada ja lausua jumalallisia ilmoituksia, «4. Moos. 11:25»; «2. Sam. 23:2». Jumala antaa omillensa P:n H:n, «Ps. 51:12»; «Joel 2:28»; «Miika 3:8»; «Sak. 4:6». Hän on pyhä, «Ps. 51:11», hyvä, «Ps. 143:10», tuomion ja puhdistuksen henki, «Jes. 4:4», Herran pelon h., «Jes. 11:2», armon ja rukouksen h., «Sak. 12:10». Näin ilmoittaa VT, jonka aikana P. H. toimii voimansa vapaudessa ilman ehtoja. UT:n aikana uskovat voivat saada P:n H:n. Jeesuksen kuoleman ja kuolleista nousemuksen siunaus on se, että hän lähetti P:n H:n asumaan uskoviinsa, «Joh. 7:39»; «Joh. 16:7»; «Ap. t. 2:33»; «Gal. 4:1-6». VT:ssa on ennustuksia tästä yleisestä Hengen vuodatuksesta, «Hes. 37:14»; «Hes. 39:29»; «Joel 2:28». Kansa saattoi vastustaa ja murehuttaa P:ää H:eä ja Jumala voi ottaa hänet poiskin, «Jes. 63:10»; «Jes. 32:15».
UT:ssa P. H. ilmoitetaan selvästi jumaluuden persoonana, «Joh. 14:16», «Joh. 14:17», «Joh. 14:26»; «Joh. 15:26»; «Joh. 16:7-15»; «Matt. 28:19». Jeesus opetti opetuslapsilleen, että he rukoilemalla Isää saisivat P:n H:n, «Luuk. 11:13». Puhuessaan poismenostaan Jeesus lupasi itse rukoilla Isää lähettämään P:n H:n, Puolustajan olemaan omiensa kanssa, «Joh. 14:16». Kuolleista noustuaan hän antoi oppilailleen P:n H:n, «Joh. 20:22», mutta kehotti myös heitä odottamaan Hengen vuodatusta, «Luuk. 24:49»; «Ap. t. 1:8». Helluntaina kaikki uskovat saivat P:n H:n, «Ap. t. 2:1-4». Sen jälkeen, niin kauan kuin evankeliumia saarnattiin vain juutalaisille, uskovat, joiden päälle apostolit panivat kätensä, saivat P:n H:n, «Ap. t. 8:17»; «Ap. t. 9:17». Kun sitten evankeliumia julistettiin pakanoillekin, tuli P. H. ilman ehtoja uskoville, «Ap. t. 10:44»; «Ap. t. 11:15-18». Kaikki uskovat ovat syntyneet Hengestä, «Joh. 3:3», «Joh. 3:6»; «1. Joh. 5:1», ja Henki asuu heissä tehden ihmisen ruumiinkin temppelikseen, «1. Kor. 6:19»; «Room. 8:9-15»; «Gal. 4:6», he ovat kastetut Hengellä, «1. Kor. 12:12», «1. Kor. 12:13»; «1. Joh. 2:20», «1. Joh. 2:27», ja siten sinetöidyt Jumalalle, «Ef. 1:13»; «Ef. 4:30». Uskovat saavat P:n H:n (tulevat kastetuiksi Hengellä), he saavat täyttyä Hengellä yhä uudestaan, «Ap. t. 2:4»; «Ap. t. 4:29-31»; «Ef. 5:18».
Jeesus on siinnyt P:stä H:stä, «Matt. 1:18-20»; «Luuk. 1:35»; saanut P:n H:n kasteessa, «Matt. 3:16»; «Mark. 1:10»; «Luuk. 3:22»; «Joh. 1:32», vaeltanut ja palvellut Hengessä, «Luuk. 4:1», «Luuk. 4:14». P. H. herätti Jeesuksen kuolleista, «Room. 8:11», ja on hänen todistajanaan armotalouden aikana, «Joh. 15:26»; «Joh. 16:8-11», «Joh. 16:13», «Joh. 16:14».
Jeesus esittää uskovan suhteen P:ään H:een kolmenlaisena: Henki on "teidän kanssanne", «Joh. 14:16», "teidän päällänne", «Luuk. 24:49», "teissä", «Ap. t. 1:8». Edellisissä tapauksissa tarkoitetaan Jumalan lähestymistä vakuuttamaan synnistä, «Joh. 16:9», kirkastamaan Kristusta, «Joh. 16:14», lahjoittamaan uskoa, «Ef. 2:8», ja uudistamaan, «Joh. 3:16». P. H. asuu "teissä", so. uskovissa, «1. Kor. 3:16», antaakseen voiton lihasta, «Room. 8:2-4»; «Gal. 5:16», «Gal. 5:17»; «Gal. 5:22», «Gal. 5:23», vahvistaakseen heikkouttamme, «Room. 8:26», innoittaakseen rukoukseen, «Ef. 4:18», antaakseen pääsyn Isän tykö, «Ef. 2:18», tehdäkseen uskovalle lapseuden selväksi, «Gal. 4:6», sovittaakseen sanaa pyhitykseksi, «Ef. 5:26»; «2. Tess. 2:13»; «1. Piet. 1:2», esiintyäkseen välittäjänä, «Ap. t. 9:31»; «Room. 8:26».
Jolla ei ole Kristuksen Henkeä, se ei ole hänen omansa, «Room. 8:9», eikä kukaan voi sanoa Jeesusta Herraksi, ellei puhu P:ssä H:ssä, «1. Kor. 12:3». Jumala ei anna Henkeä mitaten, «Joh. 3:34». P. H. on totuuden Henki, joka julistaa Jeesuksen omaa, «Joh. 15:26»; «Joh. 16:13».
Syntiä P:ää H:eä vastaan voi uskomaton tehdä pilkkaamalla, «Matt. 12:31»; «Hepr. 10:29». Uskova voi murehuttaa Henkeä sallimalla pahaa elämässään tai sydämessään, «Ef. 4:30», «Ef. 4:31», sammuttamalla Hengen tottelemattomuudella, «1. Tess. 5:19». Oikea suhde Henkeen on antautuminen Hengen ohjaukseen, aina valmiina sallimaan Hengen "panna pois" kaikki, mikä estää hänen vaikutustaan, «Ef. 4:31».
Jeesus sanoo, «Matt. 12:31», että Pyhän Hengen pilkkaa ei anneta anteeksi, vrt. «Mark. 3:29»; «Luuk. 12:10». Pyhän Hengen pilkka on paatumusta, joka kohdistuu ennen kaikkea pelastuksen prinsiipin, pyhityksen Hengen, kieltämiseen. Ne, joita Jumalan Henki kuljettaa, ovat Jumalan lapsia, «Room. 8:14». Hengen työn pitää tapahtua jokaisen uskovan sydämessä, jos mieli heistä tulla Jumalan valtakunnan kansalaisia, niin että P. H. saa viedä heidät yhä enemmän salattuun elämään Kristuksessa, saattaa heidät inhoamaan heille luonnostaan rakasta syntiä ja vaeltamaan uskolle kuuliaisina. Tähdellisin merkitys P:llä H:llä on seurakunnan (ks. <Seurakunta>) henkenä, «1. Kor. 3:12». Alkuseurakunnan tietoisuus Hengen osallisuudesta oli niin korkea, että apostolikokous saattoi lausua: "P. H. ja me olemme nähneet hyväksi", «Ap. t. 15:28». Juuri seurakunnan henkenä P:n H:n vaikutukset saavuttavat laajimmat mittasuhteensa, mutta silloin häntä ei saa sekoittaa ihmisten inhimilliseen yhteishenkeen. P:n H:n virka, kuvaannollisesti puhuen, on valmistaa Karitsan morsianta, so. Kristuksen seurakuntaa, vrt. Eleasaria, joka valmistaa morsiamen Iisakille, «1. Moos. 24». Kun tämä P:n H:n valmistava armonaika loppuu, silloin ei enää mikään muu voi pidättää laittomuuden salaisuutta, «2. Tess. 2:6».
Hengen vertauskuvia ovat öljy, «Joh. 3:34»; «Hepr. 1:9»; vesi, «Joh. 7:38», «Joh. 7:39»; tuuli, «Ap. t. 2:2»; «Joh. 3:8»; tuli, «Ap. t. 2:3»; kyyhkynen, «Matt. 3:16»; sinetti, «Ef. 1:13»; «Ef. 4:30»; takaus, vakuus, «Ef. 1:14». Ks. <Voitelu>.