Miksi pahuus kiehtoo ihmisiä enemmän kuin hyvyys?

”Ainoa tieteellisesti todistettu kristillinen opinkappale on oppi perisynnistä.” Tuntematon

MIKSI PAHUUS KIEHTOO IHMISIÄ ENEMMÄN KUIN HYVYYS?

Näin on kirjallisuudessa ja elokuva-teollisuudessa. Näyttelijät joskus sanovat mielellään näyttelevänsä pahoja ja kieroja ihmisiä, koska se antaa heille mahdollisuuden ”tutkia ihmispsyyken pimeitä puolia”, ja tehdä valkokankaalla sellaista mitä eivät milloinkaan muuten tekisi. Huonot uutiset myyvät paremmin kuin hyvät, jotka eivät yleensä edes ole uutisia. Iltapäivälehtien kolme myyntivalttia Pauli Aalto-Setälän mukaan ovat ”kauhu, kiima ja kateus”. Katso vain lööppejä.

Joku on jossain sanonut, että pahuus on laiskan ihmisen ratkaisu. Pahan tekeminen on paljon helpompaa kuin hyvän. Jälkimmäinen vaatii usein uhrauksia ja luopumista omasta mukavuudesta.

Olen viehättynyt kirkkoisä Augustinuksen Tunnustukset teokseen. Häntä voidaan arvostella monesta asiasta, mutta ei huonosta kirjoittamisesta, mihin pikemminkin syyllistyvät usein hänen arvostelijansa itse. Tunnustuksissaan Augustinus pohtii muun muassa pahuuden luonnetta. Hän havaitsi itsessään sen oudon piirteen, että nuorena miehenä omenavarkaissa käydessään häntä ei houkutellut varkauteen nälkä tai tarve, vaan itse pahuuden tuoma jännitys. Mutta tuo jännityskään ei olisi ollut mitään, ellei hän olisi voinut käydä varkaissa yhdessä tovereidensa kanssa. Pahuus kaipaa aina seura-laista.

Filosofina Augustinus oppi ajattelemaan pahuutta hyvin teoreettisesti. Myöhemmin tultuaan uskoon hän kuitenkin huomasi, miten hän ennen kääntymystään oli käyttänyt kaikkea tietämystään ja pahuuden luonnetta koskevia pohdintojaan lähinnä oman pahuutensa tekosyynä. Augustinus kirjoittaa, kuin kirjoittaisi suoraan Jumalalle, ja sanoo osuvasti ja kauniisti:

Olin näet vielä sitä mieltä, että me emme itse tee syntiä, vaan syntiä tekee jokin meissä oleva vieras luonto. Ja minun ylpeyttäni tyydytti se, että sain olla ilman syyllisyyttä ja että jotakin pahaa tehtyäni ei tarvinnut tunnustaa, että minä sen tein ja pyytää, että Sinä parantaisit minun sieluni, koska se oli rikkonut Sinua vastaan. Minä niin mielelläni selitin sieluni syyttömäksi ja syytin jotakin vierasta ja outoa olennossani, sellaista, mikä ei kuulunut minuun. Tosiasiassa oli kuitenkin syy juuri minussa, ja vain minun jumalattomuuteni oli repinyt oman olentoni kahtia. Syntini oli sitäkin vaikeammin parannettavissa, koska en pitänyt itseäni syntisenä. Ja väärämielisyyteni oli kauhea, kun mieluummin tahdoin, että Sinä, kaikkivaltias Jumala, taipuisit minun edessäni minun turmiokseni, kuin että Sinä saisit taivutetuksi minut pelastukseesi. Sillä Sinä et vielä ollut painanut mitään vahtia minun suulleni etkä vartijaa minun huulteni ovelle ettei sydämeni taipuisi pahoihin sanoihin, miettiäkseen puolusteluja synnillensä niitten ihmisten kanssa, jotka vääryyttä tekevät. Tunnustukset V kirja, luku 10

Miten tuttua. Miten traagista.

Kieltäytyessään tunnustamasta syntiään, että minä itse olen syyllinen omiin pahoihin tekoihini, ihminen luulee voivansa vapauttaa itsensä. Näin hän kuitenkin torjuu samalla sen Ainoan, joka voi hänen sielunsa parantaa, ja vapauttaa synnin sekä pahuuden orjuudesta.

Jotenkin ihmiselle niin tyypillistä on sekin Augustinuksen mainitsema seikka, että sen sijaan, että itse pyrkisimme muuttaisimme käsitystä omasta synnistämme, me pikemminkin haluaisimme Jumalan muuttavan käsitystään meidän synneistämme. Juuri tämä turmeltuneisuus tekee meistä ihmisinä niin turmeltuneita. Emme halua pahan taipuvan hyvään, vaan hyvän on taivuttava pahaan.

”Jos me tunnustamme syntimme, on hän uskollinen ja vanhruskas, ja antaa meille kaikki synnit anteeksi ja puhdistaa meidät kaikesta vääryydestä” (1 Joh. 1:9). Synnin tunnustaminen on olennainen osa syntien anteeksisaamista. Se ei kuitenkaan tarkoita eikä edellytä syntien muistamista. Kun apostoli Johannes kirjoittaa synnin tunnustamisesta, hän käyttää alkukielessä sanaa homologeoo. Sanatarkasti se tarkoittaa saman (homoios) sanomista (logos). Ei ole kysymys muistamisesta vaan siitä, että suostumme näkemään syntimme samalla tavalla kuin Jumala. Ihminen, joka ei ole Jumalan kanssa alun perinkään samaa mieltä synneistään, ei voi kokea Jumalalta tulevaa anteeksiantamusta. Hänellähän ei mielestään ole mitään mitä saada anteeksi. Hän kokee armon nöyryyttämisenä.

Ihmisen on löydettävä tiensä paikalle, jossa hän on samaa mieltä Jumalan kanssa omista synneistään. Siten avautuu tie anteeksisaamiseen ja vapauteen. Juuri tämä läksy onkin ihmiselle niin vaikea: Olla samaa mieltä Jumalan kanssa. Oma väärä käytöksensä on niin helppo selitellä parhain päin. Murheellisinta on, että mitä pidemmälle ihminen selittelee syntejään sitä vaikeampi hänen on ymmärtää Jeesuksen ristintyötä. Miksi Jumalan Pojan piti kuolla niin hirvittävällä tavalla? Eikö Jumala tiedä, että enhän minä niin paha ihminen ole? Tai: Kyllä Jumala ymmärtää, että me kaikki olemme erehtyväisiä. Niinkö? Ristin valossa näyttäisi olevan päinvastoin. Jumala ei ymmärrä syntejä. Hän sovittaa ne. Syntejä ei pyyhitä pois selittelemällä. Ne pyyhitään pois, kun ne tunnustetaan ja saadaan anteeksi.

Selittelemisen tarve voi johtua myös pelosta, jonka taustalla vaikuttaa väärä jumalakuva. Pelkäämme tunnustaa olevamme syntisiä, koska emme ole varmoja Jumalan rakkaudesta. Pelkäämme Jumalan hylkäävän meidät, jos myönnämme syntimme. Jotenkin luulemme yhä, että Jumalalle kelpaavat vain hyvät ihmiset. Niinpä kieltäydymme tunnustamasta syntejämme, koska pelkäämme menettävämme Jumalan rakkauden. Esitämme hyvää ja kätkemme pahaa. Jumalaa saavat lähestyä hyvät? Eikö Jumalan rakkaus kestäkään syntejämme? Näinhän me käyttäydymme toinen toistemmekin kanssa. Peittelemme, koska jos toinen tietäisi meistä sen minkä itse tiedämme, hän ei sietäisi meitä lähelleen. Näin voikin olla ihmisten kesken. Mutta Jumalan rakkaus on toista maata. Syntiemme selittely paljastaa, ettemme vielä tunne Jumalan rakkauden syvyyttä. Luulemmeko todella, että jos olemme Jumalan kanssa samaa mieltä synneistämme, Hän ei kestäisi sitä ”paljastusta”? Jumala paljastaa meille syntimme vain voidakseen saada armahtaa meidät!

JEESUKSEN RISTIN TYÖ ON MINULLE JATKUVAN SISÄISEN RIEMUN AIHE.

Jeesus kuoli ihan oikeasti. Hän kuoli ihan oikeiden, todellisten syntien tähden. Hän sovitti kuolemallaan synnit, minunkin syntini, sinun syntisi, ihan oikeasti. Hän nousi kuolleista ihan oikeasti. Jumala on luvannut, että ne, jotka turvaavat Jeesukseen saavat siksi todelliset syntinsä ihan oikeasti anteeksi! Se jumalattomuus, joka oli repinyt olemuksemme kahtia, on pois. Jeesuksen veri on eheyttänyt meidät. Tunnustettu-amme syntimme, Jumala on antanut anteeksi. Esteet Jumalan sanoinkuvaamattoman hyvyyden ja laupeuden kokemiselle ovat pois. Tämän kokemiseen haluaisin kaikkia lukijoitani rohkaista.

Uskon Puolesta

Pasi Turunen

Tätä kirjettä voi vapaasti kopioida ja levittää sähköisesti tai muuten, kunhan sisältöön ei tehdä muutoksia ilman kirjoittajan lupaa. USKON PUOLESTA e-kirje ilmestyy joka toinen kuukausi. Voit tilata sen kirjoittamalla osoitteeseen pasiturunen@patmos.fi

www.patmos.fi/uskonpuolesta