Ylistys buumi seurakunnissa

Ylistyksen uusi sisältö

Ote kirjasta Suomen Helluntaiherätyksen historia, ss. 356-362
(Päivä Oy, 1994)
Lieveilmiöitä

1980-luvulla herätysliike kohtasi joitakin hengellisen elämän lieveilmiöitä. Uusia kummajaisia olivat menestysteologia, uskonsanan harhaoppi, sekä ylistyksen ja palvonnan nimellä kulkenut hurmahenkisyyden aalto. Kyseiset virtaukset tulivat ulkomailta.

Vuosikymmenen hengellinen tilanne olikin otollista maaperää uusille painotteille. Yli-Vainion toiminnan aikana monet olivat tottuneet näkemään ihmeitä ja kokemaan "kaatumisia". Kun Niilosta sitten aika jätti, jäi hengelliselle kentälle tyhjiö, johon moninaiset harhat saattoivat pesiytyä.

Menestysteologia ei sanottavammin koetellut helluntaikansaa, vaikka Suomessa tuolloin elettiinkin riehakasta kasinotalouden aikakautta. Se oli myös helpoimmin tunnistettavissa oleva virtaus, ja siihen ennätettiin kiinnittää huomiota jo Amerikassa, ennen kuin sen vaikutukset levisivät Eurooppaan. 1990-luvun lama lienee parantanut nekin, jotka ehkä vielä palvoivat mammonaa.

Uskonsana sen sijaan on ollut vaikeammin erotettavissa oleva harha. Vaikka eksytys ei syntynyt helluntailaisten keskuudessa, sen levittäjiksi ilmaantui joitakin amerikkalaisia helluntaijulistajia, joista tunnetuimpia olivat Kenneth Hagin ja Kenneth Copeland. Uskonsana vetosi erityisesti helluntailaisiin, jotka toivoivat suurempaa Jumalan voiman ilmentymistä nykyaikana. Ruotsissa syntyi tämän eksytyksen vuoksi ongelmia monissa seurakunnissa. Ennen kuin harhaoppi ennätti saada jalansijaa Suomen helluntailaisten keskuudessa, se oli eriytynyt jo omaksi liikkeekseen, ja oli täten helpommin tunnistettavissa.

"Ylistyksen "ja "palvonnan" nimellä kulkenut hurmahenkisyys sen sijaan ennätti aiheuttaa vahinkoa joissakin seurakunnissa. Vaikka monenlaiset opilliset, rakenteelliset ja inhimillisetkin erimielisyydet olivat aiheuttaneet konflikteja helluntaiherätyksen keskuudessa, oli ennättänyt kulua vuosikymmeniä ilman, että herätysliike olisi laajemmin joutunut kärsimään ns. "hengellisten viettelysten" aiheuttamista häiriötiloista.

Tämän kaltaisiin eksytyksiin oli törmätty jo 1910-luvulla, ja silloin niihin otettiin selkeä kanta. Mutta jo tuolloin kummasteltiin sitä, kuinka epäraitis hengellisyys saattoi ilmetä aidon ohessa ja näyttää oikean kaltaiselta. Raamatusta etsittiin vastauksia näihinkin ongelmiin, ja esimerkiksi vuonna 1914 ilmenneitä harhoja Pekka Brofeldt luotasi näin: "Aaronin ensi uhrin jälkeen näkyi Herran kunnia ja pyhä tuli lankesi alttarille, ja se oli siunauksen tuli. Mutta heti sen jälkeen kaksi Aaronin poikaa vei 'vierasta tulta' Herran eteen, mutta silloin lankesi tuomion tuli, joka surmasi heidät. Siinä missä oli oikea nöyrä uhri, siinä oli heti väärä suitsutus."

1980-luvulla kohdattiin jälleen alkuaikojen ongelmia.

Ylistysvirtaus levisi Suomeen Englannista vuosien 1982-83 aikana. Tämä myös "palvonnan" nimellä kulkenut kokoustoiminnan muoto oli vuorovaikutustyyppistä, mukaansa tempaavaa yleisön aktivoimista, jossa tunnelmamusiikilla oli päärooli. Kyseisiä menoja harrastettiin erityisesti ns. restauraatioliikkeen seurakunnissa. Virtauksen maahantuojana toimi englantilaissyntyinen David Sterling. Hänen vaikutuksestaan joitakin suomalaisia julistajia ja kesäpalveluryhmiä vieraili Englannissa palvontaan tutustumassa, ja saaduista kokemuksista kerrottiin seuraavaa:

"Englantilaisesta kokoustoiminnasta jäi mieleen se, että kokouksissa lauletaan ylistyslauluja ja
palvotaan Herraa. Ylistyslaulut ovat syntyneet viime vuosien kuluessa, ja ne vaikuttavat ratkaisevasti kokouksen ilmapiiriin; syntyy lämmin ja vapaa tunnelma, jossa on helppo avautua
Jumalalle ja kokea riemua Pyhässä Hengessä.

Tärkeä osuus tässä kaikessa oli monipuolisella orkesterilla, esilaulajilla ja piirtoheittimellä; esilaulajat aloittivat uuden laulun ja johtivat ylistystä, piirtoheittimen avulla vapauduttiin laulukirjoista, joten käsiä saattoi käyttää muuhun kuin laulukirjan pitelemiseen."

"Ilman erillisiä kehoituksia ihmiset osallistuivat reipastempoiseen lauluun. Laulu on Herran ylistykseen keskittyvää. Ei vain suu ylistä, vaan pian koko olemus on mukana: suurin osa ihmisistä ylistää Herraa kädet ylhäällä tai niitä taputtaen, jopa hyppien (= karkeloiden)."

Tässä uudentyyppisessä ja hyvinkin hengelliseltä kuulostavassa "ylistyksessä" oli kuitenkin kysymys vanhakantaisen sielullisuuden uudesta tulemisesta. "Palvonnan" päätarkoituksena näytti
olevan hyvään tunnelmaan pääseminen ja "tunnekuohu-siunausten" kokeminen Pyhän Hengen
avulla. Tähän pyrkimykseen tarvittiin reilusti musiikkia kannustukseksi. Jo vuosisadan alussa oli jouduttu pohdiskelemaan sielullisuuden ja todellisen hengellisyyden välistä eroa, ja aiheesta alettiin opettaa seurakunnissa. Ilmeisesti ongelma katsottiin voitetuksi, sillä ajan oloon valistuspuoli tästä aiheesta jäi vähäiseksi. Kasvoi uusi sukupolvi, joka ei ollut varustautunut tämäntapaisten kiusojen kohtaamiseen.

Ratkaiseviksi tekijöiksi virtauksen leviämiseen seurakunnallisella tasolla muodostuivat kuorot ja
musiikkiryhmät. Erityisesti kuorojen johtajat koetettiin värvätä uuden palvonnan johtajiksi.
Syyskuussa 1984 Oulussa pidetyssä kuoronjohtajien kokoontumisessa oli teemana ylistys. Tapahtumassa "ei keskitytty niinkään itse musiikkitaiteeseen kuin ylistämiseen musiikin avulla. David Sterlingin luentojen ja laulujen innoittamina helluntaiherätyksen johtavat musiikkivoimat
kiinnostuivat Herran palvomisesta uudella tavalla ja harjoittelivat sitä myös käytännössä ylistäen ja palvoen." Pian julkaistiin ylistyslaulukirjoja ja kasetteja. Suuntaus sai lisätukea Judson Cornwallin kirjasta On aika ylistää.

Kun Suomessakin sitten alettiin joillakin paikkakunnilla harrastaa ylistystä, se tuntui monista jokseenkin vieraalta, mutta kun uudessa muodossa ei alussa näyttänyt olevan teologisia ongelmia, sai virtaus jalansijaa. Erityisesti kuorolaiset olivat asiasta innostuneita ja alkoivat opettaa palvontaa seurakunnissa. Virtaus levisi uusien ylistyslaulujen myötä nopeasti.

Samalla kun tuotiin esille uusia muotoja ja menoja, kritisoitiin vanhaa. Polvistumista rukouksen ajaksi suorastaan karsastettiin. "Jotenkin vain tuntuu, että polvirukousasento ei vapautakaan meitä vapaaseen ylistykseen ja kiitokseen, Jumalan kohtaamiseen. Ylistys vapauttaa meidät! "Jotkut olivat huomaavinaan sielullisen touhuilun oireita, mutta kulisseina olleet termit "ylistys" ja "palvonta" olivat hämääviä. Vanhan ajan helluntailaiset alkoivat kuitenkin tuumia, että emmekö me ennen vanhaan osanneetkaan oikealla tavalla Herraa kiittää? Miksi "henkeä" pitää näin pumpata?

Kun aikansa oli ylistystä harjoitettu, muuttui ylikiihottunut sielullinen palvonta hurmoksellisuudeksi. Joissakin seurakunnissa syntyi erimielisyyttä, kun Sanan saarna ja
ehtoollinen jäivät toisarvoiselle tilalle ja kokousten menoa johdettiin jatkuvasti tunnepitoiseen ylistykseen ja käsien kohottamiseen. Niitä saarnamiehiä, jotka yrittivät vinoutumaa oikaista, syytettiin Hengen sammuttamisesta.

Teologisiakin ongelmia alkoi ilmetä. David Sterlingin esittämät näkemykset herättivät arvostelua. Kysymyksessä ei ollut ainoastaan uusi palvonnan muoto, vaan myös uusi sisältö. Sterlingin näkökannan mukaan ylistys oli jumalayhteyden kanava:

"Olen kokenut, että voin ylistyksen ja palvonnan kautta avata tietä Herralle. Ylistäminen avaa
tien kuninkaalle, että Hän saapuisi keskuuteemme. Se on väylä, jota pitkin Hän tulee kansansa keskuuteen.

Minusta tuntuu, että monissa seurakunnissa ollaan ikään kuin kiitoksen kynnyksellä. Siihen kuuluu
kaikki tämä vauhti ja melu ja käsien taputtaminen ynnä muut mutta meidän pitäisi päästä siitäkin
eteenpäin: ylistykseen ja palvontaan Jumalan kasvojen edessä. Se on suloista ja se on hiljaista. Se on sitä, että me pääsemme kaikkein pyhimpään, saamme kosketuksen ikuisuuteen. Useimmiten me jäämme vain etupihalle, jossa tapahtuu kaikki ulkonainen toiminta. Mutta kaikkein pyhimmässä vain ihaillaan Jumalaa.

Minun nähdäkseni seurakunnan kuoron yhtenä tärkeänä tehtävänä olisi innoittaa ja johdattaa
seurakuntaa Jumalan kasvojen eteen, siis palvontaan ja ylistykseen."

Sterlingin mukaan "vasta kun on opittu ylistykseen, voi lähteä palvelemaan Jumalan valtakunnan työssä". Tällaiset uskomukset kuulostivat aika nurinkurisilta. Sterlingin lausumasta voi päätellä, että ylistyksen väylän kautta voidaan sekä Jumalaa että ihmisiä liikutella ylös ja alas. Hänen käsityksensä mukaan tämä palvonnan kanava on normaalisti tukossa, mutta kuorolaisilla on hyvät mahdollisuudet sen avaamiseen, ja heidän avullaan muutkin pääsevät kosketuksiin taivaallisten kanssa.

Ylistyksen teologiaa joutuivat monet pohdiskelemaan, ja siitä keskusteltiin veljeskokouksissa ja talvipäivillä. Tutkittiin, mitä on Raamatun mukainen ylistäminen ja mitä se ei ole. Onko ylistys jumalayhteyden väylä? Ovatko kuorolaiset tämän kanavan säätelijöitä - sen avaajia taivaallisiin tuuppaajia ja Jumalan läsnäolon välittäjiä?

Todettiin, että Raamatun mukaan "yksi on Jumala, yksi myös välimies Jumalan ja ihmisten välillä,
ihminen Kristus Jeesus, joka antoi itsensä lunnaiksi kaikkien edestä" (1 Tim 2:5). Ja "meillä Jeesuksen veren kautta on pääsy kaikkeinpyhimpään" (Hebr 10:19-20, Ef 2:18; 3:11-12). "Siellä missä kaksi tahi kolme on kokoontunut minun nimeeni, siinä minä olen heidän keskellänsä" (Matt 18:20; Ef 3:17).

Jumalan kanssa yhteyteen pääseminen ei siis kaipaa mitään ylimääräisiä konsteja. Jeesus on
tie Isän luokse (Joh 14:6). Kiitoksen ja ylistyksenkin tulee kohota Jumalalle Kristuksen kautta (Hebr 13:12-15; Ef 5:18-20).

Palvonnan teologia oli ilmeisen epäraamatullista. Ylistysvirtauksessa voi havaita samoja piirteitä,
mitä harhaopeissa yleensä esiintyy: Jollakin ihmistekoisella syrjäytetään Kristus ja Hänen
sovitustyönsä. Koko ylistystoiminta oli siis uskovien harhaan johtamista.

Myös sanaan "palvonta" kiinnitettiin huomiota. Se oli uuden virtauksen mukanaan tuoma käännös
englanninkielisestä sanasta "worship". Vaikka sanaa oli toki ennenkin käytetty, sen uusi teologinen merkitys tuntui helluntailaisista vieraalta - suomenkielisessä Uudessa testamentissa kun ei puhuta palvonnasta, vaan palvelusta ja jumalanpalvelusta. Eksegeesi kreikankielisistä sanoista "threskeia" (palvonta, jumalanpalvelu, uskonto) ja "latreuo" (palvella, palvoa) ei puoltanut Sterlingin esittämää näkemystä.

Ylistysvirtausta puntaroitaessa jouduttiin miettimään myös siinä ilmennyttä ihmiskeskeisyyttä: Onko ylistys Jumalaa vai ihmistä varten? Saako Jumala kunnian, jos ihmiset hakevat ylistämisestä itselleen "nautintoja" riemun kokemista ja tunnelmaa?

Vanhan testamentin ajoista alkaen on musiikki ja laulurunous kuulunut osana Jumalan
kunnioittamiseen, mutta ylistyksen lähtökohtana ja kohteena on aina Jumala, ei se, mitä ihminen
siitä mahdollisesti saa. Havaittiin, että "puhdas ja tahraton jumalanpalvelus (kreik. "threskeia")
Jumalan ja Isän silmissä on käydä katsomassa orpoja ja leskiä heidän ahdistuksessaan ja
varjella itsensä niin, ettei maailma saastuta" (Jaak 1:2-27).

Samoin etsittiin rukouksen oikeaa paikkaa kokouksissa ja teologisessa arvojärjestyksessä. Onko kiitos tärkeämpää kuin esimerkiksi Sanan saarna? Sanan ja rukouksen perusero lienee siinä, että Raamatussa Jumala puhuu ihmiselle, kun taas rukouksessa ja ylistämisessä ihminen puhuu
Jumalalle. Tärkeysjärjestyksen tulisi olla itsestään selvä asia. Ero on niin korkea kuin taivas on maasta.

Mutta myös ylistys on tärkeä asia. Oli valitettavaa, että jalo rukouksen muoto, jossa kunnioitetaan Jumalaa Hänen kaikessa valtasuuruudessaan, joutui sielullisen touhun naamioksi. Jumala on ylistyksen arvoinen, tuntui ihmisestä miltä tuntui. Kiitos on Hänelle otollista aina ja kaikkialla, joskin Jumala tutkii ihmisten sydämet ja motiivit.

Kun palvonnan uutena rakenteellisena elimenä tuotiin esille kuorot, oli se ehkä viettelykseksi monille, sillä joillekin kuorolaisille tällainen uusi virka Jumalan läheisyyden säätelijöinä
varmaan merkitsi paljon. Mutta Uudessa testamentissa ei edes mainita seurakunnallisista
kuoroista, joten niillä ei voi olla mitään erityisfunktioita. Olisikin liikaa vaadittu, jos Jumalan läsnäolo olisi sidottu joidenkin kitaransoittajien ja tamburiinien helistäjien "kanavointikykyihin" (Kanavointi on termi, jota käytetään myös New Age -liikkeessä. NA:n mukaan kanavointi voi merkitä mm. sitä, että ihminen on yhteydessä todelliseen jumalalliseen olemukseensa.

Raamatun tutkistelun ja keskustelujen ansiosta vinoutuma paljastui eikä hurmahenkisyys päässyt
leviämään kovin laajalle herätysliikkeen keskuuteen. Ehkäpä pohdiskeluista taas jotakin opittiin - muutakin kuin se, että sielullisuus nostaa päätään aika ajoin. Kun linjoja vedettiin, joutui David Sterling sivuun toiminnasta ja perusti oman ryhmän Tampereelle.

"Palvonta" ei osoittautunut rakentavaksi, vaan hajottavaksi suuntaukseksi.