Sielu ja henki, ruumis ja Pyhä Henki

Sielu ja henki

(hepr. nefe^s ja ruah, esiintyvät useasti VT:ssa, jossa niiden ero ei kuitenkaan ole yhtä ilmeinen kuin UT:ssa, jossa psykhe ja pneuma ovat selvästi erilliset). S. ja h. esiintyvät rinnakkain esim. «1. Tess. 5:23»:ssa. Paavali ensimmäisestä ja toisesta Aadamista puhuessaan erottaa toisistaan käsitteet "elävä sielu" ja "eläväksitekevä henki", «1. Kor. 15:45». Ei voida pitää näitten sanojen käyttöä pelkkänä puhetaidollisena lavennuksena, varsinkin kun myös «Hepr. 4:12» sanoo: "Jumalan sana erottaa s:n ja h:n."
Henki. UT:ssa pneuma (henki) merkitsee sekä tuulta, «Joh. 3:8», että henkeä, «Matt. 27:50». Nämä kaksi merkitystä sanalla olikin klassillisessa kreikassa. Uutta sisältöä sanalle antavat Jeesuksen sanat: "Jumala on henki." Sama merkitys on käsitteellä "Pyhä Henki" (esim. «Ef. 4:30»). Enkelit ovat henkiä. On myös olemassa "saastaisia henkiä". Mutta sanaa "henki" käytetään myös ihmisolemuksen tietystä osasta. Jumalaa on palveltava "hengessä", «Joh. 4:24». Vrt. myös «1. Kor. 2:11»; «Luuk. 24:39».
Siirtyessämme hengestä muuhun ihmisluontoon kohtaamme ensin käsitteen sielu. «1. Kor. 2:13»,«1. Kor. 2:14»:ssä "hengellisen ihmisen" vastakohtana on "luonnollinen" ("sielullinen") ihminen. Juudaan kirje («Juud. 1:19») mainitsee nimenomaan "sielullisen" ihmisen olevan "henkeä vailla". Hengen vastakohtana mainitaan liha, «Matt. 26:41»; «Room. 8:4-14». Vertaamalla Raamatun kohtia huomaa "sielullisen" ja "lihallisen" olevan sukulaiskäsitteitä.
Sana sydän (kardia) merkitsee Paavalilla samaa kuin "henki", esim. "sydämen ympärileikkaus Hengessä", «Room. 2:29». Vrt. «2. Kor. 1:22» ja «Room. 8:16», joista ilmenee, että sydän ja henki ovat Jumalan Hengen vaikutusalaa, sekä «Matt. 15:8» ja «Joh. 4:23», joissa ne samastuvat Jumalaa palvovana olentomme osana. Vrt. «Ap. t. 4:32»; «Luuk. 1:46». Raamatussa sydän ei ole tunteitten keskus; vain Jumalasuhteesta puhuttaessa sydän ja rakkaus yhdistyvät, vrt. «Matt. 22:37»; «Mark. 12:30»; «Luuk. 10:27». Sitä vastoin se esiintyy ajattelun tyyssijana, «Luuk. 9:47»; «Luuk. 21:14»; «Mark. 2:8». Tämä "sydämen" ja "hengen" samastaminen laajentaa käsitystämme jälkimmäisen sanan raamatullisesta merkityksestä. Henki siis on se, mikä ihmisessä on jumalallista. Henki on se alue, jossa usko asuu, se osa, jossa me voimme olla Jumalan lapsia, luontomme sisin osa, joka tekee meidät enkelien kaltaisiksi ja Jumalan sukulaisiksi.
Sielu on ulkonaisempi ihmisluonnon osa. Jumalaa ei koskaan nimitetä sieluksi eikä Kolminaisuuden kolmatta persoonaa "Pyhäksi Sieluksi". Kun henkeä ja hengellistä samalla tavoin mainitaan sekä luonnollisen, sielullisen että lihallisen vastakohtana, voi näitä viimeksi mainittuja pitää jossakin määrin toisintoina. Niinpä «Jaak. 3:15»:ssä mainitaan "maallista, sielullista, riivaajien viisautta". "Luonnollinen ihminen ei ota vastaan sitä, mikä Jumalan Hengen on; eikä hän voi sitä ymmärtää, koska se on tutkisteltava hengellisesti", «1. Kor. 2:14». "Lihallinen" on turmeltu, «Room. 7:14»; «Gal. 6:8», heikko, «2. Kor. 10:4». Liha, mikäli se ei tarkoita pelkästään olentomme ruumiillista puolta, sisältää aina huonon vivahduksen: "Ei minussa, se on lihassani, asu mitään hyvää", «Room. 7:18». "Lihan mieli on kuolema", "vihollisuus Jumalaa vastaan", «Room. 8:6», «Room. 8:7». S. ja h. ovat siis olentomme eri osia.
Hengen toiminta on erityisen persoonallista. «1. Kor. 2:11» esittää sen itsetajunnan keskuksena. Hengen toimintoihin kuuluu myös usko. "Sydämellä uskoen", «Room. 10:10». Se on omantunnon tyyssija, «1. Joh. 3:20», «1. Joh. 3:21». Toiselta puolen kaikki, mikä liittyy ruumiin aisteihin ja älyyn, kuuluu sielun piiriin.
Ennen kääntymistapahtumaa ihminen on hengellisesti kuollut, «Ef. 2:1». Tämä tila ei merkitse mitään älyllistä puutetta, päinvastoin sanotaan tämän maailman viisaitten jääneen kutsumatta, ja sen, mikä oli mieletöntä maailmassa, sen Jumala valitsi saattaakseen viisaat häpeään, «1. Kor. 1:26-30». Tämä kuolema vallitsee vain ihmishenkeä, sitä ihmisolemuksen osaa, joka yksinään pystyisi seurustelemaan Jumalan kanssa. Luomisessa ihminen tuli Jumalan kuvaksi, mutta syntiinlankeemuksessa hän kadotti sen ja tuli hengellisesti kuolleeksi. Surkastuneen jäsenen tavoin tämä kuollut henki periytyi sukupolvesta sukupolveen. Se oli kuitenkin vain Jumalaan päin kuollut. Ihmisen sieluun ja ruumiiseen se suhtautui täysin toimivana. Luomisessa ihmisestä tuli "elävä sielu". Sielu tuli hänen jumalallista henkeänsä ja aineellista ruumistaan yhdistäväksi elimeksi. Ainakin Justinus Marttyyri opettaa selvästi näin. Meille säilyneessä katkelmassa, jossa puhutaan kuolleista nousemisesta, on sanat: "Ruumis on sielun asunto, sielu on hengen asunto." Samantapainen on lausunto, jonka hän antaa Tryfon sanoa: "Niin kuin ruumis ilman sielua on kuollut, on sielu kuollut ilman eläväksi tekevää henkeä."
Kolminaisuusoppi ei muodollisesti esiinny VT:ssa, mutta sen käyttämä kieli soveltuu kyllä kristillisiin käsityksiin kolmannen persoonan toiminnasta, kuten «1. Moos. 1:2»; «2. Aik. 15:1». VT mainitsee useassa kohdin ihmishenkeä, esim. «Job 32:8»; «4. Moos. 16:22». Sana nefe^s vastaa samalla tavoin miltei täysin UT:n psykhe-sanan käyttöä. Sen sijaan ei heprean sanaan "liha", basar, näytä liittyvän Paavalin kreikkalaisen vastineen sisältämää pahan vivahdusta. Kuten UT:n sydän (kardia) oli melkein rinnastettava pneuma-sanaan, on VT:n leb, sydän, miltei ruah (henki) sanan toisinto. "Turvaa Herraan kaikesta sydämestäsi", «Sananl. 3:5». Justinuksen mukaan: "Sydän tuntee sielunsa surun".

Ruumis

Raamatun näkemyksen mukaan ihminen on sielun ja r:n muodostama yhteys. Sen tähden Raamattu ei koskaan puhu väheksyvästi r:sta pitäen sitä halveksittavana. Ihmisen r. on alkuaan ollut kaunis, sillä ihminen on luotu Jumalan kuvaksi, l Moos. 1. Se on "tehty ylen ihmeellisesti", «Ps. 139:14». Mutta syntiinlankeemuksen johdosta ihminen tuli kuolemantuomion alaiseksi. Lunastaakseen ihmisen katoavaisuuden kahleista Kristuksen täytyi tulla ihmiseksi, käydä maailmaan sisälle ihmisruumiissa. Sana tuli lihaksi, «Joh. 1:14». Tämä oli hänen sovitustyönsä edellytys, vrt. «Hepr. 2:14». Tässä kirkastetussa r:ssaan hän istuu Isän oikealla puolella kirkkaudessa, sillä siinä hän nousi taivaaseen, «Ap. t. 1». Hänen kirkastetussa r:ssaan ovat vielä näkyvissä Golgatan merkit, «Ilm. 5:6». Pelastus käsittää myös r:n, vrt. «1. Tess. 5:23». Se on pyhitettävä, «Room. 12:1» jne., ja se on Hengen temppeli, «1. Kor. 6:19». Lopulta se on nouseva kuolleista, «Room. 8:11», «Room. 8:23» jne. Se tulee Herran kirkastetun r:n kaltaiseksi, «Fil. 3:21».
R:n terveyteen Raamatussa kohdistetaan kylläkin huomiota, «Ps. 103:5»; «Jes. 40:31»; «1. Tess. 5:23»; «Hepr. 10:22»; kuitenkin alinomaa tähdennetään, että ehdottomasti on paljon tärkeämpää huolehtia sielun pelastuksesta kuin ruumiista, «Matt. 6:25»; «Matt. 10:28». Erityisesti on huolehdittava r:n siveellisestä puhtaudesta, «Room. 1:24»; «Room. 6:12» s., «Room. 6:19», sillä r:iimme ovat Pyhän Hengen temppeleitä, «1. Kor. 6:15», «1. Kor. 6:19»s. Kristittyjen tulee pitää r:nsa kurissa ja karttaa juoppoutta, haureutta ja mässäystä, «Jaak. 3:2»; «1. Kor. 9:27», ja antaa se hurskauden aseeksi Jumalalle, «Room. 6:13», «Room. 6:19», pyhäksi uhriksi, «Room. 21:1», jotta koko ihminen, sekä r. että sielu tulisi hänelle pyhitetyksi, «1. Kor. 7:34»; «1. Tess. 5:23». Ruumiin ylösnousemuksesta ks. <Ylösnousemus>. Vrt. myös <Sielu ja henki>.
Vertauskuvallisesti on seurakunta Kristuksen r., koska se on yhden (Kristuksen) hengen elähyttämä elimistö erilaisine jäsenineen ja tehtävineen, «Room. 12:5»; «1. Kor. 12:12» s. Kristus on tämän r:n pää, «Ef. 1:22» s.; «Ef. 4:15» s.; «Kol. 1:18». Jokainen kristitty omine erikoistehtävineen on tämän r:n jäsen, jota toiset eivät saa halveksia, «1. Kor. 12», sillä kaikki ovat kokonaisuuden kannalta tarpeen, «1. Kor. 12». Se, että Paavali hyvin runsaasti käyttää r.-käsitettä vertauskuvallisesti, johtunee siitä, että hänellä oli uskollisena matkakumppanina Luukas, "rakas lääkäri", «Kol. 4:14». Paavali sai paljon kärsiä, «2. Kor. 12:7», myös kivityksen ja ruoskimisen takia. Luther vertaa Kristuksen kirkkoa sairashuoneeseen. Ks. myös <Parantaja>.

Pyhä Henki

jumaluuden 3:s persoona, «Matt. 28:19»; «2. Kor. 13:13». P:n H:n persoona ilmenee hänen ominaisuuksistaan ja töistään. Hän on osallisena luomisessa ja siksi kaikkivaltias, «1. Moos. 1:2»; «Job 26:13»; «Job 33:4»; «Ps. 104:30». P. H. tekee ihmisille mahdolliseksi saada ja lausua jumalallisia ilmoituksia, «4. Moos. 11:25»; «2. Sam. 23:2». Jumala antaa omillensa P:n H:n, «Ps. 51:12»; «Joel 2:28»; «Miika 3:8»; «Sak. 4:6». Hän on pyhä, «Ps. 51:11», hyvä, «Ps. 143:10», tuomion ja puhdistuksen henki, «Jes. 4:4», Herran pelon h., «Jes. 11:2», armon ja rukouksen h., «Sak. 12:10». Näin ilmoittaa VT, jonka aikana P. H. toimii voimansa vapaudessa ilman ehtoja. UT:n aikana uskovat voivat saada P:n H:n. Jeesuksen kuoleman ja kuolleista nousemuksen siunaus on se, että hän lähetti P:n H:n asumaan uskoviinsa, «Joh. 7:39»; «Joh. 16:7»; «Ap. t. 2:33»; «Gal. 4:1-6». VT:ssa on ennustuksia tästä yleisestä Hengen vuodatuksesta, «Hes. 37:14»; «Hes. 39:29»; «Joel 2:28». Kansa saattoi vastustaa ja murehuttaa P:ää H:eä ja Jumala voi ottaa hänet poiskin, «Jes. 63:10»; «Jes. 32:15».
UT:ssa P. H. ilmoitetaan selvästi jumaluuden persoonana, «Joh. 14:16», «Joh. 14:17», «Joh. 14:26»; «Joh. 15:26»; «Joh. 16:7-15»; «Matt. 28:19». Jeesus opetti opetuslapsilleen, että he rukoilemalla Isää saisivat P:n H:n, «Luuk. 11:13». Puhuessaan poismenostaan Jeesus lupasi itse rukoilla Isää lähettämään P:n H:n, Puolustajan olemaan omiensa kanssa, «Joh. 14:16». Kuolleista noustuaan hän antoi oppilailleen P:n H:n, «Joh. 20:22», mutta kehotti myös heitä odottamaan Hengen vuodatusta, «Luuk. 24:49»; «Ap. t. 1:8». Helluntaina kaikki uskovat saivat P:n H:n, «Ap. t. 2:1-4». Sen jälkeen, niin kauan kuin evankeliumia saarnattiin vain juutalaisille, uskovat, joiden päälle apostolit panivat kätensä, saivat P:n H:n, «Ap. t. 8:17»; «Ap. t. 9:17». Kun sitten evankeliumia julistettiin pakanoillekin, tuli P. H. ilman ehtoja uskoville, «Ap. t. 10:44»; «Ap. t. 11:15-18». Kaikki uskovat ovat syntyneet Hengestä, «Joh. 3:3», «Joh. 3:6»; «1. Joh. 5:1», ja Henki asuu heissä tehden ihmisen ruumiinkin temppelikseen, «1. Kor. 6:19»; «Room. 8:9-15»; «Gal. 4:6», he ovat kastetut Hengellä, «1. Kor. 12:12», «1. Kor. 12:13»; «1. Joh. 2:20», «1. Joh. 2:27», ja siten sinetöidyt Jumalalle, «Ef. 1:13»; «Ef. 4:30». Uskovat saavat P:n H:n (tulevat kastetuiksi Hengellä), he saavat täyttyä Hengellä yhä uudestaan, «Ap. t. 2:4»; «Ap. t. 4:29-31»; «Ef. 5:18».
Jeesus on siinnyt P:stä H:stä, «Matt. 1:18-20»; «Luuk. 1:35»; saanut P:n H:n kasteessa, «Matt. 3:16»; «Mark. 1:10»; «Luuk. 3:22»; «Joh. 1:32», vaeltanut ja palvellut Hengessä, «Luuk. 4:1», «Luuk. 4:14». P. H. herätti Jeesuksen kuolleista, «Room. 8:11», ja on hänen todistajanaan armotalouden aikana, «Joh. 15:26»; «Joh. 16:8-11», «Joh. 16:13», «Joh. 16:14».
Jeesus esittää uskovan suhteen P:ään H:een kolmenlaisena: Henki on "teidän kanssanne", «Joh. 14:16», "teidän päällänne", «Luuk. 24:49», "teissä", «Ap. t. 1:8». Edellisissä tapauksissa tarkoitetaan Jumalan lähestymistä vakuuttamaan synnistä, «Joh. 16:9», kirkastamaan Kristusta, «Joh. 16:14», lahjoittamaan uskoa, «Ef. 2:8», ja uudistamaan, «Joh. 3:16». P. H. asuu "teissä", so. uskovissa, «1. Kor. 3:16», antaakseen voiton lihasta, «Room. 8:2-4»; «Gal. 5:16», «Gal. 5:17»; «Gal. 5:22», «Gal. 5:23», vahvistaakseen heikkouttamme, «Room. 8:26», innoittaakseen rukoukseen, «Ef. 4:18», antaakseen pääsyn Isän tykö, «Ef. 2:18», tehdäkseen uskovalle lapseuden selväksi, «Gal. 4:6», sovittaakseen sanaa pyhitykseksi, «Ef. 5:26»; «2. Tess. 2:13»; «1. Piet. 1:2», esiintyäkseen välittäjänä, «Ap. t. 9:31»; «Room. 8:26».
Jolla ei ole Kristuksen Henkeä, se ei ole hänen omansa, «Room. 8:9», eikä kukaan voi sanoa Jeesusta Herraksi, ellei puhu P:ssä H:ssä, «1. Kor. 12:3». Jumala ei anna Henkeä mitaten, «Joh. 3:34». P. H. on totuuden Henki, joka julistaa Jeesuksen omaa, «Joh. 15:26»; «Joh. 16:13».
Syntiä P:ää H:eä vastaan voi uskomaton tehdä pilkkaamalla, «Matt. 12:31»; «Hepr. 10:29». Uskova voi murehuttaa Henkeä sallimalla pahaa elämässään tai sydämessään, «Ef. 4:30», «Ef. 4:31», sammuttamalla Hengen tottelemattomuudella, «1. Tess. 5:19». Oikea suhde Henkeen on antautuminen Hengen ohjaukseen, aina valmiina sallimaan Hengen "panna pois" kaikki, mikä estää hänen vaikutustaan, «Ef. 4:31».
Jeesus sanoo, «Matt. 12:31», että Pyhän Hengen pilkkaa ei anneta anteeksi, vrt. «Mark. 3:29»; «Luuk. 12:10». Pyhän Hengen pilkka on paatumusta, joka kohdistuu ennen kaikkea pelastuksen prinsiipin, pyhityksen Hengen, kieltämiseen. Ne, joita Jumalan Henki kuljettaa, ovat Jumalan lapsia, «Room. 8:14». Hengen työn pitää tapahtua jokaisen uskovan sydämessä, jos mieli heistä tulla Jumalan valtakunnan kansalaisia, niin että P. H. saa viedä heidät yhä enemmän salattuun elämään Kristuksessa, saattaa heidät inhoamaan heille luonnostaan rakasta syntiä ja vaeltamaan uskolle kuuliaisina. Tähdellisin merkitys P:llä H:llä on seurakunnan (ks. <Seurakunta>) henkenä, «1. Kor. 3:12». Alkuseurakunnan tietoisuus Hengen osallisuudesta oli niin korkea, että apostolikokous saattoi lausua: "P. H. ja me olemme nähneet hyväksi", «Ap. t. 15:28». Juuri seurakunnan henkenä P:n H:n vaikutukset saavuttavat laajimmat mittasuhteensa, mutta silloin häntä ei saa sekoittaa ihmisten inhimilliseen yhteishenkeen. P:n H:n virka, kuvaannollisesti puhuen, on valmistaa Karitsan morsianta, so. Kristuksen seurakuntaa, vrt. Eleasaria, joka valmistaa morsiamen Iisakille, «1. Moos. 24». Kun tämä P:n H:n valmistava armonaika loppuu, silloin ei enää mikään muu voi pidättää laittomuuden salaisuutta, «2. Tess. 2:6».
Hengen vertauskuvia ovat öljy, «Joh. 3:34»; «Hepr. 1:9»; vesi, «Joh. 7:38», «Joh. 7:39»; tuuli, «Ap. t. 2:2»; «Joh. 3:8»; tuli, «Ap. t. 2:3»; kyyhkynen, «Matt. 3:16»; sinetti, «Ef. 1:13»; «Ef. 4:30»; takaus, vakuus, «Ef. 1:14». Ks. <Voitelu>.

Kyllä se sielunvihollinen on vihainen - tuntematon suomi 24:llä

Suomi 24:jän keskustelu palstalta poimittua...

...silloin, kun syntiä kärrätään armon pohjattomaan mereen. Katsokaa nyt tätä palstaa miten mereen upotettuja asioita pitää vuosikymmenien takaa tonkia. Tärkeintä on, että on omat synnit anteeksi, niin kuin Jeesus sanoi, että "ota hirsi pois omasta silmästä niin näet sitten ottaa roskan veljesi silmästä." Jumalalla on valtakunta omissa hyppysissään ja Hän järjestää jokaiselle vuosikymmenelle sellaiset hoitohommelit joita näkee tarpeelliseksi. Jumala antaa hoitajienkin erehtyä, ettei kenestäkään tulisi Kristusta Jumalasta puhumattakaan, vaan saman anteeksiantamuksen varassa kaikkia Jumala vie Taivaaseen.

70-luvulla ajettiin siis isoja sontakuormia armon mereen, mutta valitettavasti monesta kuormasta oli jääneet pressut pois. Siis salaripin piiriin kuuluvia asioita alettiin tunnustaa julkisesti. Eihän sillä lopputulokseen ole mitään merkitystä, koska nehän on saatu kaikki anteeksi, mutta näille raatelevaisille susillehan ne on herkkua jumalanlasten viat ja virheet.

Jumala piti hoitokokouksen paratiisissa, Mooses piti hoitokokouksia monta monituista kertaa. Profeetat piti. Ja Jeesus itse piti. Luther se vasta pitikin, Lestadiuksesta puhumattakaan. Näiden hoitokokouksien hedelmä on ollut: epäjumalat hyljätään, rosvot lakkaa varastamasta ja palauttaa rosvoamansa tavarat takaisin, joumari lakkaa juomasta jne. Tyhjät Jeesus täyttää hyvyydellään, mutta rikkaat hän lähettää tyhjänä pois. Ja kaiken vaikuttaa Jeesus Kristus Pyhässä Hengessä sarnatun armoevankeliumin kautta.

Lukekaa Kuningasten kirjasta esim leskivaimon poikien hoitokokouksesta, kun velkamies meinasi viedä pojat orjiksi. Siellä mentiin keskustelemaan suljettuun huoneeseen ja ovi suljettiin ja synnit annettiin anteeksi.

Mitä Jeesus olisi sanonut Syykkarin kaivolla olevalle naiselle, jos hän olisi alkanut selittelemään ja lurittelemaan niistä seitsemästä miehestä, jotka hänellä olivat olleet. Nainen vain totesi, että näin on "olet profeetta" ja Jeesus armahti hänet. Olisiko armahtanut, jos nainen olisi kiistänyt syntinsä? Ei olisi niin kuin ei olisi sitä haureudesta tavattua naistakaan, jonka fariseukset raahasivat kivi kourassa Jeesuksen eteen.

Ihme olisi (suorastaan huolestuttavaa), jos tällä palstalla kiitosta suitsutettaisiin uskovaisille. Jeesus sanoi "eriseurat pitää teidän keskellänne oleman" ja "te tulette pilkatuksi ja teistä puhutaan valehdellen kaikkea pahaa Jeesuksen nimen tunnustamisen tähden. Ja vaikka lankeemukset olisivat tosiasioita niin maailma näkee vain lankeemuksen, ei nousemista. Jos jotakuta vastaan on rikottu niin Jeesus kehoittaa menemään nuhtelemaan häntä. Esim. jos joku täällä jostakin hoitajasta valittava on tullut väärin kohdelluksi, niin Jeesuksen opetuksen mukaan hänen tulee mennä keskustelemaan asiasta kahden kesken, jos ei tottele niin ota kaksi tai kolme mukaan ja jos ei sittenkään niin sano seurakunnalle. Jos ei ole seurakuntaa kenelle sanoisi, niin Jeesus käski etsiä ensin Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskauttaan. Kun sen löydät niin kerro hoitajista sille seurakunnalle, niin asiat kyllä järjestyy, koska sen seurakunnan pää on itse Kristus.

No tuli kirjoitetuksi liiankin pitkästi, koska se on täällä aivan turhaa, mutta täytyy keskustelussa tuoda esille myös asian toista laitaa. Muuten keskustelu on perin köyhää.

Itse muuten olen seilannut omalla paikkakunnallani kaikki kokoukset läpi ja vaikka laiva välillä keikkui maailman merellä, niin Jeesus oli koko ajan laivassa. Välillä se nukkui sikeästi niin kuin Genesaretin järvellä, mutta kun Jeesusta huudettiin avuksi niin Hän asetti tuulen ja myrskyn. Välillä Jeesus tuli veden päällä kävellen ihan omituisessa hahmossa ja sitä luultiin kyöpeliksi, mutta anna olla, kun pikku Pietarit, Johannekset ja Jaakobit huomasivat, että se on Herra, niin johan tuli taas tyyntä ja ihanaa.

Vain synti erottaa Jumalasta, mutta kun on synnit anteeksi ja Jeesus sydämen asukkaana niin jopa on yli ymmärryksen käyvä rauha omalla tunnolla.

Miksi pahuus kiehtoo ihmisiä enemmän kuin hyvyys?

”Ainoa tieteellisesti todistettu kristillinen opinkappale on oppi perisynnistä.” Tuntematon

MIKSI PAHUUS KIEHTOO IHMISIÄ ENEMMÄN KUIN HYVYYS?

Näin on kirjallisuudessa ja elokuva-teollisuudessa. Näyttelijät joskus sanovat mielellään näyttelevänsä pahoja ja kieroja ihmisiä, koska se antaa heille mahdollisuuden ”tutkia ihmispsyyken pimeitä puolia”, ja tehdä valkokankaalla sellaista mitä eivät milloinkaan muuten tekisi. Huonot uutiset myyvät paremmin kuin hyvät, jotka eivät yleensä edes ole uutisia. Iltapäivälehtien kolme myyntivalttia Pauli Aalto-Setälän mukaan ovat ”kauhu, kiima ja kateus”. Katso vain lööppejä.

Joku on jossain sanonut, että pahuus on laiskan ihmisen ratkaisu. Pahan tekeminen on paljon helpompaa kuin hyvän. Jälkimmäinen vaatii usein uhrauksia ja luopumista omasta mukavuudesta.

Olen viehättynyt kirkkoisä Augustinuksen Tunnustukset teokseen. Häntä voidaan arvostella monesta asiasta, mutta ei huonosta kirjoittamisesta, mihin pikemminkin syyllistyvät usein hänen arvostelijansa itse. Tunnustuksissaan Augustinus pohtii muun muassa pahuuden luonnetta. Hän havaitsi itsessään sen oudon piirteen, että nuorena miehenä omenavarkaissa käydessään häntä ei houkutellut varkauteen nälkä tai tarve, vaan itse pahuuden tuoma jännitys. Mutta tuo jännityskään ei olisi ollut mitään, ellei hän olisi voinut käydä varkaissa yhdessä tovereidensa kanssa. Pahuus kaipaa aina seura-laista.

Filosofina Augustinus oppi ajattelemaan pahuutta hyvin teoreettisesti. Myöhemmin tultuaan uskoon hän kuitenkin huomasi, miten hän ennen kääntymystään oli käyttänyt kaikkea tietämystään ja pahuuden luonnetta koskevia pohdintojaan lähinnä oman pahuutensa tekosyynä. Augustinus kirjoittaa, kuin kirjoittaisi suoraan Jumalalle, ja sanoo osuvasti ja kauniisti:

Olin näet vielä sitä mieltä, että me emme itse tee syntiä, vaan syntiä tekee jokin meissä oleva vieras luonto. Ja minun ylpeyttäni tyydytti se, että sain olla ilman syyllisyyttä ja että jotakin pahaa tehtyäni ei tarvinnut tunnustaa, että minä sen tein ja pyytää, että Sinä parantaisit minun sieluni, koska se oli rikkonut Sinua vastaan. Minä niin mielelläni selitin sieluni syyttömäksi ja syytin jotakin vierasta ja outoa olennossani, sellaista, mikä ei kuulunut minuun. Tosiasiassa oli kuitenkin syy juuri minussa, ja vain minun jumalattomuuteni oli repinyt oman olentoni kahtia. Syntini oli sitäkin vaikeammin parannettavissa, koska en pitänyt itseäni syntisenä. Ja väärämielisyyteni oli kauhea, kun mieluummin tahdoin, että Sinä, kaikkivaltias Jumala, taipuisit minun edessäni minun turmiokseni, kuin että Sinä saisit taivutetuksi minut pelastukseesi. Sillä Sinä et vielä ollut painanut mitään vahtia minun suulleni etkä vartijaa minun huulteni ovelle ettei sydämeni taipuisi pahoihin sanoihin, miettiäkseen puolusteluja synnillensä niitten ihmisten kanssa, jotka vääryyttä tekevät. Tunnustukset V kirja, luku 10

Miten tuttua. Miten traagista.

Kieltäytyessään tunnustamasta syntiään, että minä itse olen syyllinen omiin pahoihin tekoihini, ihminen luulee voivansa vapauttaa itsensä. Näin hän kuitenkin torjuu samalla sen Ainoan, joka voi hänen sielunsa parantaa, ja vapauttaa synnin sekä pahuuden orjuudesta.

Jotenkin ihmiselle niin tyypillistä on sekin Augustinuksen mainitsema seikka, että sen sijaan, että itse pyrkisimme muuttaisimme käsitystä omasta synnistämme, me pikemminkin haluaisimme Jumalan muuttavan käsitystään meidän synneistämme. Juuri tämä turmeltuneisuus tekee meistä ihmisinä niin turmeltuneita. Emme halua pahan taipuvan hyvään, vaan hyvän on taivuttava pahaan.

”Jos me tunnustamme syntimme, on hän uskollinen ja vanhruskas, ja antaa meille kaikki synnit anteeksi ja puhdistaa meidät kaikesta vääryydestä” (1 Joh. 1:9). Synnin tunnustaminen on olennainen osa syntien anteeksisaamista. Se ei kuitenkaan tarkoita eikä edellytä syntien muistamista. Kun apostoli Johannes kirjoittaa synnin tunnustamisesta, hän käyttää alkukielessä sanaa homologeoo. Sanatarkasti se tarkoittaa saman (homoios) sanomista (logos). Ei ole kysymys muistamisesta vaan siitä, että suostumme näkemään syntimme samalla tavalla kuin Jumala. Ihminen, joka ei ole Jumalan kanssa alun perinkään samaa mieltä synneistään, ei voi kokea Jumalalta tulevaa anteeksiantamusta. Hänellähän ei mielestään ole mitään mitä saada anteeksi. Hän kokee armon nöyryyttämisenä.

Ihmisen on löydettävä tiensä paikalle, jossa hän on samaa mieltä Jumalan kanssa omista synneistään. Siten avautuu tie anteeksisaamiseen ja vapauteen. Juuri tämä läksy onkin ihmiselle niin vaikea: Olla samaa mieltä Jumalan kanssa. Oma väärä käytöksensä on niin helppo selitellä parhain päin. Murheellisinta on, että mitä pidemmälle ihminen selittelee syntejään sitä vaikeampi hänen on ymmärtää Jeesuksen ristintyötä. Miksi Jumalan Pojan piti kuolla niin hirvittävällä tavalla? Eikö Jumala tiedä, että enhän minä niin paha ihminen ole? Tai: Kyllä Jumala ymmärtää, että me kaikki olemme erehtyväisiä. Niinkö? Ristin valossa näyttäisi olevan päinvastoin. Jumala ei ymmärrä syntejä. Hän sovittaa ne. Syntejä ei pyyhitä pois selittelemällä. Ne pyyhitään pois, kun ne tunnustetaan ja saadaan anteeksi.

Selittelemisen tarve voi johtua myös pelosta, jonka taustalla vaikuttaa väärä jumalakuva. Pelkäämme tunnustaa olevamme syntisiä, koska emme ole varmoja Jumalan rakkaudesta. Pelkäämme Jumalan hylkäävän meidät, jos myönnämme syntimme. Jotenkin luulemme yhä, että Jumalalle kelpaavat vain hyvät ihmiset. Niinpä kieltäydymme tunnustamasta syntejämme, koska pelkäämme menettävämme Jumalan rakkauden. Esitämme hyvää ja kätkemme pahaa. Jumalaa saavat lähestyä hyvät? Eikö Jumalan rakkaus kestäkään syntejämme? Näinhän me käyttäydymme toinen toistemmekin kanssa. Peittelemme, koska jos toinen tietäisi meistä sen minkä itse tiedämme, hän ei sietäisi meitä lähelleen. Näin voikin olla ihmisten kesken. Mutta Jumalan rakkaus on toista maata. Syntiemme selittely paljastaa, ettemme vielä tunne Jumalan rakkauden syvyyttä. Luulemmeko todella, että jos olemme Jumalan kanssa samaa mieltä synneistämme, Hän ei kestäisi sitä ”paljastusta”? Jumala paljastaa meille syntimme vain voidakseen saada armahtaa meidät!

JEESUKSEN RISTIN TYÖ ON MINULLE JATKUVAN SISÄISEN RIEMUN AIHE.

Jeesus kuoli ihan oikeasti. Hän kuoli ihan oikeiden, todellisten syntien tähden. Hän sovitti kuolemallaan synnit, minunkin syntini, sinun syntisi, ihan oikeasti. Hän nousi kuolleista ihan oikeasti. Jumala on luvannut, että ne, jotka turvaavat Jeesukseen saavat siksi todelliset syntinsä ihan oikeasti anteeksi! Se jumalattomuus, joka oli repinyt olemuksemme kahtia, on pois. Jeesuksen veri on eheyttänyt meidät. Tunnustettu-amme syntimme, Jumala on antanut anteeksi. Esteet Jumalan sanoinkuvaamattoman hyvyyden ja laupeuden kokemiselle ovat pois. Tämän kokemiseen haluaisin kaikkia lukijoitani rohkaista.

Uskon Puolesta

Pasi Turunen

Tätä kirjettä voi vapaasti kopioida ja levittää sähköisesti tai muuten, kunhan sisältöön ei tehdä muutoksia ilman kirjoittajan lupaa. USKON PUOLESTA e-kirje ilmestyy joka toinen kuukausi. Voit tilata sen kirjoittamalla osoitteeseen pasiturunen@patmos.fi

www.patmos.fi/uskonpuolesta

Ylistys buumi seurakunnissa

Ylistyksen uusi sisältö

Ote kirjasta Suomen Helluntaiherätyksen historia, ss. 356-362
(Päivä Oy, 1994)
Lieveilmiöitä

1980-luvulla herätysliike kohtasi joitakin hengellisen elämän lieveilmiöitä. Uusia kummajaisia olivat menestysteologia, uskonsanan harhaoppi, sekä ylistyksen ja palvonnan nimellä kulkenut hurmahenkisyyden aalto. Kyseiset virtaukset tulivat ulkomailta.

Vuosikymmenen hengellinen tilanne olikin otollista maaperää uusille painotteille. Yli-Vainion toiminnan aikana monet olivat tottuneet näkemään ihmeitä ja kokemaan "kaatumisia". Kun Niilosta sitten aika jätti, jäi hengelliselle kentälle tyhjiö, johon moninaiset harhat saattoivat pesiytyä.

Menestysteologia ei sanottavammin koetellut helluntaikansaa, vaikka Suomessa tuolloin elettiinkin riehakasta kasinotalouden aikakautta. Se oli myös helpoimmin tunnistettavissa oleva virtaus, ja siihen ennätettiin kiinnittää huomiota jo Amerikassa, ennen kuin sen vaikutukset levisivät Eurooppaan. 1990-luvun lama lienee parantanut nekin, jotka ehkä vielä palvoivat mammonaa.

Uskonsana sen sijaan on ollut vaikeammin erotettavissa oleva harha. Vaikka eksytys ei syntynyt helluntailaisten keskuudessa, sen levittäjiksi ilmaantui joitakin amerikkalaisia helluntaijulistajia, joista tunnetuimpia olivat Kenneth Hagin ja Kenneth Copeland. Uskonsana vetosi erityisesti helluntailaisiin, jotka toivoivat suurempaa Jumalan voiman ilmentymistä nykyaikana. Ruotsissa syntyi tämän eksytyksen vuoksi ongelmia monissa seurakunnissa. Ennen kuin harhaoppi ennätti saada jalansijaa Suomen helluntailaisten keskuudessa, se oli eriytynyt jo omaksi liikkeekseen, ja oli täten helpommin tunnistettavissa.

"Ylistyksen "ja "palvonnan" nimellä kulkenut hurmahenkisyys sen sijaan ennätti aiheuttaa vahinkoa joissakin seurakunnissa. Vaikka monenlaiset opilliset, rakenteelliset ja inhimillisetkin erimielisyydet olivat aiheuttaneet konflikteja helluntaiherätyksen keskuudessa, oli ennättänyt kulua vuosikymmeniä ilman, että herätysliike olisi laajemmin joutunut kärsimään ns. "hengellisten viettelysten" aiheuttamista häiriötiloista.

Tämän kaltaisiin eksytyksiin oli törmätty jo 1910-luvulla, ja silloin niihin otettiin selkeä kanta. Mutta jo tuolloin kummasteltiin sitä, kuinka epäraitis hengellisyys saattoi ilmetä aidon ohessa ja näyttää oikean kaltaiselta. Raamatusta etsittiin vastauksia näihinkin ongelmiin, ja esimerkiksi vuonna 1914 ilmenneitä harhoja Pekka Brofeldt luotasi näin: "Aaronin ensi uhrin jälkeen näkyi Herran kunnia ja pyhä tuli lankesi alttarille, ja se oli siunauksen tuli. Mutta heti sen jälkeen kaksi Aaronin poikaa vei 'vierasta tulta' Herran eteen, mutta silloin lankesi tuomion tuli, joka surmasi heidät. Siinä missä oli oikea nöyrä uhri, siinä oli heti väärä suitsutus."

1980-luvulla kohdattiin jälleen alkuaikojen ongelmia.

Ylistysvirtaus levisi Suomeen Englannista vuosien 1982-83 aikana. Tämä myös "palvonnan" nimellä kulkenut kokoustoiminnan muoto oli vuorovaikutustyyppistä, mukaansa tempaavaa yleisön aktivoimista, jossa tunnelmamusiikilla oli päärooli. Kyseisiä menoja harrastettiin erityisesti ns. restauraatioliikkeen seurakunnissa. Virtauksen maahantuojana toimi englantilaissyntyinen David Sterling. Hänen vaikutuksestaan joitakin suomalaisia julistajia ja kesäpalveluryhmiä vieraili Englannissa palvontaan tutustumassa, ja saaduista kokemuksista kerrottiin seuraavaa:

"Englantilaisesta kokoustoiminnasta jäi mieleen se, että kokouksissa lauletaan ylistyslauluja ja
palvotaan Herraa. Ylistyslaulut ovat syntyneet viime vuosien kuluessa, ja ne vaikuttavat ratkaisevasti kokouksen ilmapiiriin; syntyy lämmin ja vapaa tunnelma, jossa on helppo avautua
Jumalalle ja kokea riemua Pyhässä Hengessä.

Tärkeä osuus tässä kaikessa oli monipuolisella orkesterilla, esilaulajilla ja piirtoheittimellä; esilaulajat aloittivat uuden laulun ja johtivat ylistystä, piirtoheittimen avulla vapauduttiin laulukirjoista, joten käsiä saattoi käyttää muuhun kuin laulukirjan pitelemiseen."

"Ilman erillisiä kehoituksia ihmiset osallistuivat reipastempoiseen lauluun. Laulu on Herran ylistykseen keskittyvää. Ei vain suu ylistä, vaan pian koko olemus on mukana: suurin osa ihmisistä ylistää Herraa kädet ylhäällä tai niitä taputtaen, jopa hyppien (= karkeloiden)."

Tässä uudentyyppisessä ja hyvinkin hengelliseltä kuulostavassa "ylistyksessä" oli kuitenkin kysymys vanhakantaisen sielullisuuden uudesta tulemisesta. "Palvonnan" päätarkoituksena näytti
olevan hyvään tunnelmaan pääseminen ja "tunnekuohu-siunausten" kokeminen Pyhän Hengen
avulla. Tähän pyrkimykseen tarvittiin reilusti musiikkia kannustukseksi. Jo vuosisadan alussa oli jouduttu pohdiskelemaan sielullisuuden ja todellisen hengellisyyden välistä eroa, ja aiheesta alettiin opettaa seurakunnissa. Ilmeisesti ongelma katsottiin voitetuksi, sillä ajan oloon valistuspuoli tästä aiheesta jäi vähäiseksi. Kasvoi uusi sukupolvi, joka ei ollut varustautunut tämäntapaisten kiusojen kohtaamiseen.

Ratkaiseviksi tekijöiksi virtauksen leviämiseen seurakunnallisella tasolla muodostuivat kuorot ja
musiikkiryhmät. Erityisesti kuorojen johtajat koetettiin värvätä uuden palvonnan johtajiksi.
Syyskuussa 1984 Oulussa pidetyssä kuoronjohtajien kokoontumisessa oli teemana ylistys. Tapahtumassa "ei keskitytty niinkään itse musiikkitaiteeseen kuin ylistämiseen musiikin avulla. David Sterlingin luentojen ja laulujen innoittamina helluntaiherätyksen johtavat musiikkivoimat
kiinnostuivat Herran palvomisesta uudella tavalla ja harjoittelivat sitä myös käytännössä ylistäen ja palvoen." Pian julkaistiin ylistyslaulukirjoja ja kasetteja. Suuntaus sai lisätukea Judson Cornwallin kirjasta On aika ylistää.

Kun Suomessakin sitten alettiin joillakin paikkakunnilla harrastaa ylistystä, se tuntui monista jokseenkin vieraalta, mutta kun uudessa muodossa ei alussa näyttänyt olevan teologisia ongelmia, sai virtaus jalansijaa. Erityisesti kuorolaiset olivat asiasta innostuneita ja alkoivat opettaa palvontaa seurakunnissa. Virtaus levisi uusien ylistyslaulujen myötä nopeasti.

Samalla kun tuotiin esille uusia muotoja ja menoja, kritisoitiin vanhaa. Polvistumista rukouksen ajaksi suorastaan karsastettiin. "Jotenkin vain tuntuu, että polvirukousasento ei vapautakaan meitä vapaaseen ylistykseen ja kiitokseen, Jumalan kohtaamiseen. Ylistys vapauttaa meidät! "Jotkut olivat huomaavinaan sielullisen touhuilun oireita, mutta kulisseina olleet termit "ylistys" ja "palvonta" olivat hämääviä. Vanhan ajan helluntailaiset alkoivat kuitenkin tuumia, että emmekö me ennen vanhaan osanneetkaan oikealla tavalla Herraa kiittää? Miksi "henkeä" pitää näin pumpata?

Kun aikansa oli ylistystä harjoitettu, muuttui ylikiihottunut sielullinen palvonta hurmoksellisuudeksi. Joissakin seurakunnissa syntyi erimielisyyttä, kun Sanan saarna ja
ehtoollinen jäivät toisarvoiselle tilalle ja kokousten menoa johdettiin jatkuvasti tunnepitoiseen ylistykseen ja käsien kohottamiseen. Niitä saarnamiehiä, jotka yrittivät vinoutumaa oikaista, syytettiin Hengen sammuttamisesta.

Teologisiakin ongelmia alkoi ilmetä. David Sterlingin esittämät näkemykset herättivät arvostelua. Kysymyksessä ei ollut ainoastaan uusi palvonnan muoto, vaan myös uusi sisältö. Sterlingin näkökannan mukaan ylistys oli jumalayhteyden kanava:

"Olen kokenut, että voin ylistyksen ja palvonnan kautta avata tietä Herralle. Ylistäminen avaa
tien kuninkaalle, että Hän saapuisi keskuuteemme. Se on väylä, jota pitkin Hän tulee kansansa keskuuteen.

Minusta tuntuu, että monissa seurakunnissa ollaan ikään kuin kiitoksen kynnyksellä. Siihen kuuluu
kaikki tämä vauhti ja melu ja käsien taputtaminen ynnä muut mutta meidän pitäisi päästä siitäkin
eteenpäin: ylistykseen ja palvontaan Jumalan kasvojen edessä. Se on suloista ja se on hiljaista. Se on sitä, että me pääsemme kaikkein pyhimpään, saamme kosketuksen ikuisuuteen. Useimmiten me jäämme vain etupihalle, jossa tapahtuu kaikki ulkonainen toiminta. Mutta kaikkein pyhimmässä vain ihaillaan Jumalaa.

Minun nähdäkseni seurakunnan kuoron yhtenä tärkeänä tehtävänä olisi innoittaa ja johdattaa
seurakuntaa Jumalan kasvojen eteen, siis palvontaan ja ylistykseen."

Sterlingin mukaan "vasta kun on opittu ylistykseen, voi lähteä palvelemaan Jumalan valtakunnan työssä". Tällaiset uskomukset kuulostivat aika nurinkurisilta. Sterlingin lausumasta voi päätellä, että ylistyksen väylän kautta voidaan sekä Jumalaa että ihmisiä liikutella ylös ja alas. Hänen käsityksensä mukaan tämä palvonnan kanava on normaalisti tukossa, mutta kuorolaisilla on hyvät mahdollisuudet sen avaamiseen, ja heidän avullaan muutkin pääsevät kosketuksiin taivaallisten kanssa.

Ylistyksen teologiaa joutuivat monet pohdiskelemaan, ja siitä keskusteltiin veljeskokouksissa ja talvipäivillä. Tutkittiin, mitä on Raamatun mukainen ylistäminen ja mitä se ei ole. Onko ylistys jumalayhteyden väylä? Ovatko kuorolaiset tämän kanavan säätelijöitä - sen avaajia taivaallisiin tuuppaajia ja Jumalan läsnäolon välittäjiä?

Todettiin, että Raamatun mukaan "yksi on Jumala, yksi myös välimies Jumalan ja ihmisten välillä,
ihminen Kristus Jeesus, joka antoi itsensä lunnaiksi kaikkien edestä" (1 Tim 2:5). Ja "meillä Jeesuksen veren kautta on pääsy kaikkeinpyhimpään" (Hebr 10:19-20, Ef 2:18; 3:11-12). "Siellä missä kaksi tahi kolme on kokoontunut minun nimeeni, siinä minä olen heidän keskellänsä" (Matt 18:20; Ef 3:17).

Jumalan kanssa yhteyteen pääseminen ei siis kaipaa mitään ylimääräisiä konsteja. Jeesus on
tie Isän luokse (Joh 14:6). Kiitoksen ja ylistyksenkin tulee kohota Jumalalle Kristuksen kautta (Hebr 13:12-15; Ef 5:18-20).

Palvonnan teologia oli ilmeisen epäraamatullista. Ylistysvirtauksessa voi havaita samoja piirteitä,
mitä harhaopeissa yleensä esiintyy: Jollakin ihmistekoisella syrjäytetään Kristus ja Hänen
sovitustyönsä. Koko ylistystoiminta oli siis uskovien harhaan johtamista.

Myös sanaan "palvonta" kiinnitettiin huomiota. Se oli uuden virtauksen mukanaan tuoma käännös
englanninkielisestä sanasta "worship". Vaikka sanaa oli toki ennenkin käytetty, sen uusi teologinen merkitys tuntui helluntailaisista vieraalta - suomenkielisessä Uudessa testamentissa kun ei puhuta palvonnasta, vaan palvelusta ja jumalanpalvelusta. Eksegeesi kreikankielisistä sanoista "threskeia" (palvonta, jumalanpalvelu, uskonto) ja "latreuo" (palvella, palvoa) ei puoltanut Sterlingin esittämää näkemystä.

Ylistysvirtausta puntaroitaessa jouduttiin miettimään myös siinä ilmennyttä ihmiskeskeisyyttä: Onko ylistys Jumalaa vai ihmistä varten? Saako Jumala kunnian, jos ihmiset hakevat ylistämisestä itselleen "nautintoja" riemun kokemista ja tunnelmaa?

Vanhan testamentin ajoista alkaen on musiikki ja laulurunous kuulunut osana Jumalan
kunnioittamiseen, mutta ylistyksen lähtökohtana ja kohteena on aina Jumala, ei se, mitä ihminen
siitä mahdollisesti saa. Havaittiin, että "puhdas ja tahraton jumalanpalvelus (kreik. "threskeia")
Jumalan ja Isän silmissä on käydä katsomassa orpoja ja leskiä heidän ahdistuksessaan ja
varjella itsensä niin, ettei maailma saastuta" (Jaak 1:2-27).

Samoin etsittiin rukouksen oikeaa paikkaa kokouksissa ja teologisessa arvojärjestyksessä. Onko kiitos tärkeämpää kuin esimerkiksi Sanan saarna? Sanan ja rukouksen perusero lienee siinä, että Raamatussa Jumala puhuu ihmiselle, kun taas rukouksessa ja ylistämisessä ihminen puhuu
Jumalalle. Tärkeysjärjestyksen tulisi olla itsestään selvä asia. Ero on niin korkea kuin taivas on maasta.

Mutta myös ylistys on tärkeä asia. Oli valitettavaa, että jalo rukouksen muoto, jossa kunnioitetaan Jumalaa Hänen kaikessa valtasuuruudessaan, joutui sielullisen touhun naamioksi. Jumala on ylistyksen arvoinen, tuntui ihmisestä miltä tuntui. Kiitos on Hänelle otollista aina ja kaikkialla, joskin Jumala tutkii ihmisten sydämet ja motiivit.

Kun palvonnan uutena rakenteellisena elimenä tuotiin esille kuorot, oli se ehkä viettelykseksi monille, sillä joillekin kuorolaisille tällainen uusi virka Jumalan läheisyyden säätelijöinä
varmaan merkitsi paljon. Mutta Uudessa testamentissa ei edes mainita seurakunnallisista
kuoroista, joten niillä ei voi olla mitään erityisfunktioita. Olisikin liikaa vaadittu, jos Jumalan läsnäolo olisi sidottu joidenkin kitaransoittajien ja tamburiinien helistäjien "kanavointikykyihin" (Kanavointi on termi, jota käytetään myös New Age -liikkeessä. NA:n mukaan kanavointi voi merkitä mm. sitä, että ihminen on yhteydessä todelliseen jumalalliseen olemukseensa.

Raamatun tutkistelun ja keskustelujen ansiosta vinoutuma paljastui eikä hurmahenkisyys päässyt
leviämään kovin laajalle herätysliikkeen keskuuteen. Ehkäpä pohdiskeluista taas jotakin opittiin - muutakin kuin se, että sielullisuus nostaa päätään aika ajoin. Kun linjoja vedettiin, joutui David Sterling sivuun toiminnasta ja perusti oman ryhmän Tampereelle.

"Palvonta" ei osoittautunut rakentavaksi, vaan hajottavaksi suuntaukseksi.



 

Voiko rakkaus viedä harhaan? Moraalinäkökulma samaa sukupuolta olevien parisuhteista

 

VOIKO RAKKAUS VIEDÄ HARHAAN
Moraalinäkökulman palauttaminen keskusteluun
 samaa sukupuolta olevien parisuhteista
Pasi Turunen

---

Kasvatusfilosofian dosentti Tapio Puolimatka puhuu kirjassaan Kasvatuksen mahdollisuudet ja rajat lasten kasvatukseen vaikuttavista tekijöistä. Poimin johdannoksi muutaman Puolimatkan tekemän havainnon.
"Moderni ajattelu on siirtänyt moraalisen vastuun käsitteen syrjään, koska puuttuu käsitys moraalisesti oikeasta ja väärästä … Kun ihmistä ei enää kohdella morallisena olentona, vaan kokonaan ympäristönsä tuotteena, häneltä viedään samalla vapaus ja vastuu … Samalla viedään pohja yleensäkin moraaliopetukselta. Moraalisten käsitteiden ja niiden pohjalta rakentuvan moraaliopetuksen puute vie lapsilta mahdollisuuden hallita omia taipumuksiaan moraalisesti vastuullisina olentoina. Moraalisen näkökulman väistyessä tapahtuu myös vallan siirto vanhemmilta ja lapsilta asiantuntijoille ja ammattikasvattajille. Moraalinormien paikan ottavat yhteiskunta- ja käyttäytymistieteiden teoriat ja määritelmät normaalista käyttäytymisestä. Vain alan koulutus antaa riittävän tiedon normaalin kehityksen tunnuspiirteistä. Niinpä vanhemmat joutuvat varmistamaan asiantuntijoilta, että heidän lapsensa on kehittymässä normaalisti, koska useimmilta vanhemmilta oletettavasti puuttuu tarvittava tieto arvioida itse asiaa … Moraalitiedon väistyessä tunteisiin vetoava piilovaikutus korvaa tietoperäisen opetuksen moraalikasvatuksessa. Modernit hallinnan tekniikat eivät vetoa ihmisten vastuuntuntoon, vaan ne pyrkivät tekemään ihmisistä normaaleja. Tätä mallia sovelletaan silloinkin kun on kyse käyttäytymispiirteistä, joita on perinteisesti pidetty kuuluvina moraalisen valinnan alueeseen. Kun lapselle ei anneta moraalitietoa järjestelmällisessä muodossa, häneltä viedään myös mahdollisuus kehittää moraalista ajatteluaan, ohjata elämäänsä ja puolustaa oikeuksiaan moraalitiedon pohjalta."
 

Puolimatkan kirja, sen enempää kuin siitä otettu lainauskaan, eivät puhu mitään homoseksuaalisesta käyttäytymisestä. Hänen esittämiään kasvatusfilosofisia ajatuksia voidaan kuitenkin osin soveltaa tästäkin aiheesta käytävässä keskustelussa. Analysoin pohjustukseksi ensin lyhyesti yllä oleva katkelmaa.

1) Moraalisen vastuun käsite siirretty syrjään, koska puuttuu käsitys oikeasta ja väärästä

Nykykeskustelussa on se itsepintainen piirre, että pidetään paheksuttavana esittää moraalista kritiikkiä homoseksuaalisuudesta. Väitän, että olivatpa osapuolet puolesta tai vastaan, homoseksuaalisuutta on mahdoton irrottaa moraalisesta viitekehyksestä. Julkisessa keskustelussa kutienkin usein annetaan kuva siitä, että se, joka suhtautuu kielteisesti homoseksuaaliseen käyttäytymiseen syyllistyy moralisointiin ja syrjintään. Ja sellainenhan on itsessään pahaa ja kielteistä. Moralisoida ei saa. Paitsi moralisointia. Tuomita ei saa. Paitsi niitä, jotka tuomitsevat. Tuomitseminen on väärin. Paitsi tuomitsemisen tuomitseminen.

Jos moralisointi tarkoittaa toisen ihmisen halveksimista, olen samaa mieltä, että moralisointi on väärin. Jos taas moralisoinnilla tarkoitetaan keskustelua siitä millä perusteella jotkut asiat ovat joko oikein tai väärin on moralisointi normaali arkipäiväinen ilmiö. Jokainen moralisoi joka päivä, jatkuvasti.

Ei pitäisi olla mitään ihmeteltävää siinä, että jonkun mielestä homoseksuaalinen käyttäytyminen on väärin sen enempää kuin pitäisi ihmetellä sitä, että on ihmisiä, joiden mielestä homoseksuaalinen käyttäytyminen on oikein. Keskustelua tulisi silti käydä siitä mitä perusteita erilaisten näkökantojen puolesta ja vastaan voidaan esittää. Samoin olisi arvioitava kestävätkö esitetyt perustelut kriittisen tarkastelun. Tätä keskustelua monet homouden puolustajat, olivat he sitten homoja tai heteroja,  pyrkivät välttämään. Arvokeskustelun vältteleminen johtaa kuitenkin vain manipuloivaan piilovaikuttamiseen. Tästä lisää tuonnempana.

2) Moraalisen näkökulman väistyessä tapahtuu vallan siirto

Puolimatkan ajatus paljastaa yhden syyn sille miksi kristityt ja hengelliset yhteisöt eivät enää tahdo saada ääntänsä kuulluksi julkisessa arvokeskustelussa. Ne edustavat dosentti Puolimatkan mainitsemaa väistyvää moraalista näkökulmaa. Julkisuus ei enää keskustele moraalisesta näkökulmasta käsin. Paitsi talouskysymyksistä. Jos siis julkinen keskustelu onnistutaan siirtämään pois moraalikategorioista ei kirkolla ja hengellisillä yhteisöillä ole enää mitään perustetta olla mukana keskustelussa. Nehän tuntevat teologian ja etiikan, mutta eivät suinkaan ole asiantuntijoita mitä tulee "normaalin kehityksen tunnuspiirteisiin".

Moraalisen näkökulman väistyttyä on tapahtunut vallan siirto: Studioihin tuodaan sen sijaan uudenlainen "papisto" - psykologit ja käyttäytymistieteiden edustajat - selvittämään miksi homoseksuaalisuus on niin perin juurin normaalia ja luonnollista. Tarvitaan asiantuntijoita, koska moraalisen näkökulman väistyttyä tavallisen ihmisen asiantuntemus ei riitä arvioimaan sitä mikä on normaalia ja mikä ei. Niin kauan kuin keskustellaan moraalisin termein oikeasta ja väärästä on kirkolla ja hengellisillä yhteisöillä luonteva paikkansa tässä keskustelussa. Nehän edustavat arvonäkökulmaa. Kun oikean ja väärän kategorioista luovutaan hengelliset yhteisöt menettävät paikkansa keskustelupöydässä. Kristittyjä ei sen jälkeen enää kutsuta edes samaan huoneeseen.

Johtopäätökseni tästä on se, että kristittyjen on pyrittävä tietoisesti palauttamaan keskustelu seksuaalisuudesta juuri moraalikategorioiden piiriin. Loppujen lopuksihan juuri sinne homoseksuaalinen käyttäytyminen kuuluu, koska moraali ja etiikka ovat käyttäytymisen arvioinnin työkaluja.

Mutta kenties kaikkein kiehtovin oivallus sisältyy seuraavaan kohtaan.

3) Moraalitiedon väistyessä tunteisiin vetoava piilovaikutus korvaa tietoperäisen keskustelun moraalikysymyksissä.

Toisin sanoen tunteisiin vetoava manipulointi ottaa rationaalisen, argumentatiivisen keskustelun paikan. Ennen kuin keskustelu on päässyt edes alkamaan ne, jotka torjuvat homoseksuaalisen käyttäytymisen on pejoratiivisesti leimattu jälkeenjääneiksi, tiukkapipoisiksi, fundamentalisteiksi, fanaatikoiksi, homofobikoiksi, talibaneiksi ja ties miksi.

Luen tähän tunteisiin vetoavaan piilovaikuttamiseen myös ne monet itsestään selvinä usein lausutut hokemat, joiden pelkän ääneen lausumisen oletetaan tekevän lopun kaikista vastaväitteistä, mutta jotka lähemmin tarkasteltuna osoittautuvat vain yrityksiksi välttää homoseksuaalisen käyttäytymisen sijoittamista moraalisiin kategorioihin. Tarkoitan sellaisia usein kuultuja sloganeita kuten "Jumala rakastaa homoja", "Mitä pahaa siinä on jos kaksi ihmistä rakastaa toisiaan", "ei saa tuomita" tai vaikkapa "kylläpä sinä olet suvaitsematon".

Samaa sukupuolta olevien parien rekisteröity parisuhde ei ole vaikea kysymys raamatullisesti ajateltuna. Raamattu torjuu yksikantaan kaikenlaiset homoseksuaaliset suhteet. Se, että tällainen sukupuolikäyttäytyminen tapahtuu jonkinlaisessa juridisesti rekisteröidyissä puitteissa ei muuta itse ilmiön luonnetta. Vain hyvin harva rohkenee vakavissaan esittää, että Raamatusta löytyisi mitään mikä olisi tulkittavissa myönteisesti tai edes neutraalisti kun kysymyksessä on samaa sukupuolta olevien eroottis-seksuaalinen suhde. Siksi on tässä yhteydessä tarpeetonta käydä lävitse kaikkien osapuolten hyvin tuntemia aiheeseen liittyviä raamatuntekstejä. Olen käsitellyt niitä lähemmin lyhyessä kirjasessani Homoseksuaalismi – Rakkautta ja rajoja (Kuva ja Sana, 2002).

Ongelma ei ole siinä mitä Raamattu sanoo. Pikemminkin monien mielestä Raamattu ei ole lainkaan relevantti tässä kysymyksessä. Kuinka siis käydä julkista keskustelua toisten kanssa aiheesta, jossa ihmisten lähtökohdat ovat niin erilaiset? Kuinka saada toiset kuuntelemaan mitä meillä kristittyinä on sanottavana?

Mielestäni se on mahdollista, ei niinkään julistamalla ja saarnaamalla (jonka paikka on seurakunnan sisällä), vaan dialogissa haastamalla toiset ajattelemaan omien argumenttiensa seurauksia johdonmukaisesti loppuun saakka ja siten osoittaa, että niiden pohjalta rakennettu seksuaalietiikka johtaa kaaokseen. Sen jälkeen vasta on mahdollista osoittaa kuinka Raamatun pohjalta on mahdollista rakentaa johdonmukainen, toimiva ja rakkaudellinen seksuaalieettinen malli.

Toinen keskustelua vaikeuttava seikka, josta jo mainitsin, on se, että usein keskustelua ei käydä enää ymmärrettävästi argumentoiden. Argumentit on korvattu tunteisiin vetoavilla puolihuolimattomilla iskulauseilla.

Tarkastelen seuraavassa lyhyesti molempia ongelmakohtia. Olen kritisoinut lain lähtökohtia ja sen puolesta esitettyjä argumentteja lähemmin kirjasessani Homoseksualismi – rakkautta ja rajoja.

HOMOSUHTEIDEN JA PARISUHDELAIN ANALYYSIA

Maaliskuussa 2001 astui voimaan laki, joka mahdollistaa samaa sukupuolta olevien parisuhteiden rekisteröimisen. On melko epäolennaista millä nimellä näin rekisteröityä parisuhdetta kutsutaan. Jotkut väittävät, ettei kysymyksessä ole homoavioliitto. Käytännössä samaa sukupuolta olevien parisuhteet saatetaan rekisteröinnillä – lainatakseni lain omia perusteluita – "perhesuhteille merkitystä antavan lainsäädännön soveltamispiiriin." Olennaista ei ole nimi, jolla rekisteröityä parisuhdetta kutsutaan, vaan se oliko alun perinkään perusteltua julkisen vallan taholta osoittaa homoparisuhteille tällaista suosiota ja sitä myöten lain voimalla normalisoida homoseksuaalisuus ilmiönä yhteiskunnassa. Lain myötä homoparisuhde on asetettu tasavertaiseksi parisuhteen muodoksi heteroseksuaalisen avioliiton kanssa. Millä perusteella näin tehtiin onkin sitten ihan oma lukunsa. On hyvä muistaa, ettei kaikki mikä on laillista välttämättä silti ole moraalista.

Oliko perusteltua rinnastaa homosuhde tasavertaiseksi heteroseksuaalisen avioliiton kanssa?

Etiikan ja kasvatustieteentutkija, pastori Teemu Laajasalo perusteli homoparisuhteiden rekisteröimistä Helsingin Sanomien artikkelissaan 3. syyskuuta 2000 sanomalla "Historialla ei voida legitimoida nykyhetkeä. Siitä, että avioliitto on perinteisesti edellyttänyt miehen ja naisen, ei voida johtaa sitä, että näin pitäisi yhä edelleen olla." Laajasalo leimasi laajassa kirjoituksessaan rasisteiksi kaikki, jotka vastustavat homoparisuhteita ja heidän siviilivihkimystään. Nämä "hurmahenkiset fundamentalistit" ja "äkkiväärät rienaajat" eivät yksinkertaisuudessaan ymmärrä asiaa kunnolla. Tällainen kielenkäyttö on mielestäni esimerkki juuri siitä, että tunteisiin vetoava piilovaikuttaminen työntää syrjään rationaalisen keskustelun. Ajatelkaa, mitä siitä seuraisi jos minä nimittelisin homoseksuaalisia keskustelukumppaneitani "hurmahenkisiksi fundamentalisteiksi" tai "äkkivääriksi rienaajiksi". Poliittinen korrektius tuntuu olevan kovin yksipuolista Laajasalon tekstissä.

Laajasalo on periaatteessa oikeassa, ettei historia yksin riitä legitimoimaan nykyhetkeä. Silti hänen perustelunsa ovat huolimattomia ja pinnallisia. Vastapainoksi haluan viitata TIME –lehden kolumnistin Charles Krauthammerin artikkeliin vuodelta 1996 otsikolla When John and Jim say 'I do'.

"Homoliitot tulevat. Pitäisikö? Toistaiseksi avioliitto on määritelty 1) kahden 2) vastakkaista sukupuolta olevan henkilön liitoksi. Homoliittojen puoltajat väittävät, että kohdan 2 rajoitus on syrjivä ja perustuu pelkästään tapoihin ja perinteisiin tai, mikä pahinta, ennakkoluuloihin. Mutta entä rajoitus numero 1? Jos sokea perinne tai silkka ennakkoluuloisuus edellyttävät, että avioliiton solmivien on oltava vastakkaista sukupuolta, eikö ole yhtä lailla sokeaa traditionaalisuutta ja silkkaa ennakkoluuloisuutta vaatia, että avioliiton saavat solmia vain kaksi? Toisin sanoen, jos avioliitto määritellään uudestaan sulkemaan sisäänsä kaksi toisiaan rakastavaa miestä, millä ihmeen periaatteellisella perusteella se voitaisiin kieltää kolmelta toisiaan rakastavalta mieheltä?"

Krauthammerin mukaan ei ole kysymys siitä, että yhteiskunta homoliitot hyväksyttyään alkaisi hyväksyä mitä tahansa. Pikemminkin on kysyttävä millä perusteella kaikkea muutakin ei voisi hyväksyä, jos kerran homoliitot voidaan hyväksyä. Millä perusteella kahden miehen toisiaan kohtaan kokema homoseksuaalinen viehätys on ratkaisevasti parempaa ja ansaitsee yhteiskunnan suosionosoituksen, mutta kolmen homoseksuaalin ei? Tai kahden veljen? Tai äidin ja hänen aikuisen tyttärensä kokema homoseksuaalinen rakkaus?

Vuonna 1992 eduskunnan perhetoimikunta jätti oikeusministeriölle mietinnön, jossa vertailtiin lainsäätäjän suhtautumista erilaisiin perhemuotoihin. Oikeusministeriön työryhmä laati tämän pohjalta lakiehdotuksen, jonka perusteluissa todettiin mm. näin:

 "Samaa sukupuolta olevien parisuhteet eivät funktioltaan eroa muista parisuhteista. Kaikki parisuhteet, siitä riippumatta millaiseen seksiin ne perustuvat, tuottavat parikumppaneilleen turvaa, hellyttää ja emotionaalista tyydytystä … Parisuhteiden sääntely ei yhdessäkään tapauksessa perustu siihen, että suhteessa toteutetaan tietyntyyppistä seksuaalisuutta. Tämän vuoksi ei ole asiallisia syitä sille, että samaa sukupuolta olevien parisuhteet jätetään sivuun perhesuhteille merkitystä antavan lainsäädännön soveltamispiiristä."

Luin lakiehdotuksen läpi ja kysyin itseltäni hämmästyneenä: That's it? Jos nämä ovat perusteet – ja  lain varsinainen moraalifilosofinen perustelu on juuri näissä lauseissa – samaa sukupuolta olevien parisuhteiden saattamiselle perhesuhteille merkitystä antavan lainsäädännön soveltamispiiriin, niin mitä "asiallisia syitä" – kuten ehdotuksessa sanottiin - voidaan esittää toisenlaisten parisuhteiden jättämiselle saman lainsäädännön ulkopuolelle? Kuten työryhmä itse sanoo: "Kaikki parisuhteet, siitä riippumatta, millaiseen seksuaalisuuteen ne perustuvat, tuottavat parikumppaneille turvaa, hellyyttä ja emotionaalista tyydytystä."  Miksi vain homosuhteessa koettu turva ja hellyys ja emotionaalinen tyydytys ansaitsee yhteiskunnan suosion? Miksei myös insestisuhteessa koettu? Tai moniavioisessa? On turha vedota siihen, että usein insestinen suhde perustuu hyväksikäyttöön ja alistamiseen. Entä, jos osapuolet ovat täysi-ikäisiä ja molemmat tahtovat rekisteröidä parisuhteen? Kuinka, olematta täysin ulkokultainen, mikään ulkopuolinen homosuhteet hyväksyvä taho voi väittää, ettei tällainen parisuhde perustu "turvaan, hellyyteen ja emotionaaliseen tyydytykseen", jos he itse niin kokevat. Parisuhdelain perusteluhan perhetoimikunnan mietinnössä kuului: kaikki parisuhteet, siitä riippumatta minkälaiseen seksuaalisuuteen ne perustuvat… jne.

En suhtaudu kielteisesti homoseksuaalisuuteen siksi, että kokisin vihaa tai vastenmielisyyttä tai selittämätöntä pelkoa homoseksuaaleja kohtaan. Punnittuani erilaisia argumentteja puolesta ja vastaan olen tullut siihen johtopäätökseen, että homosuhteiden puolesta esitetyt ovat kestämättömiä – niin raamatullisesti kuin moraalisfilosofisestikin.

Myönnän toki, että tarkastelen asiaa kristillisen maailmankatsomuksen valossa. Mutta edellä esittämäni argumentit eivät ole teologisia. Siksi kukaan ei voi niitä perustellusti sivuuttaa vetoamalla vain siihen, että minä satun olemaan kristitty. Niin tehdessään vastapuoli pyrkisi vain taktikoimaan ja pelaamaan ihmisten tunteilla vastaamatta esitettyihin argumentteihin.

ISKULAUSEIDEN ANALYYSIA

Lupasin alussa käsitellä myös eräitä tunteisiin vetoavia iskulauseita, joita usein kuulee. Kirjassani on tätäkin aluetta käsitelty lähemmin. Itseäni huolestuttaa se, että iskulauseet ottavat liian helposti rationaalisen keskustelun paikan ikään kuin näiden sloganeiden pelkkä ääneen lausuminen riittäisi osoittamaan toisen olevan väärässä. Käsittelen vain muutaman yleisimmän. Sloganeilla keskusteleminen on juuri sitä tunteisiin vetoavaa piilovaikuttamista, joka astuu kuvaan mukaan silloin kun moraalinäkökulma sivuutetaan.

Ensiksi hyvin yleinen vetoaminen suvaitsevaisuuteen.

"On suvaitsematonta tuomita homous ja olla hyväksymättä toista ihmistä." Tämä väittämä olettaa, että suvaitsevaisuus edellyttää toisen ihmisen kaikkien ajatusten ja tekojen hyväksymistä. Tällainen johtaa täysin mahdottomaan tilanteeseen. Erimielisyys olisi aina tulkittava suvaitsemattomuudeksi. Opettajat olisivat suvaitsemattomia, kun eivät hyväksy kaikkia koevastuksia oikeaksi tai jättävät jälki-istuntoon lunttaamisesta. Tosi asiassa suvaitsevaisuus edellyttää erimielisyyttä. Jos sekä minä että ystäväni molemmat pidämme jazz-musiikista, en kai minä sano, että me suvaitsemme toistemme musiikkimakua?

Suvaitsemattomuutta ei ole ilmaista perusteltu erimielisyytensä. Suvaitsemattomuutta on kohdella toista ihmistä alentavasti ja halveksuen ikään kuin hänellä ei olisi oikeutta mielipiteisiinsä. Suvaitsemattomuutta on nimitellä ja leimata keskustelukumppaniansa halveksivasti vaikkapa ”fundamentalistiksi” tai ”hintiksi”.

Jotkut korostavat sitä, että kristityn tulee vain rakastaa. Tuomita ei saa. Populaarissa keskustelussa on helppo tällä tavoin sotkea keskenään viimeinen (kadotus)tuomio sekä toisaalta oikean ja väärän välillä tapahtuva rajan vetäminen, ja antaa näin se kuva, että toinen ilmaistessaan kielteisen vakaumuksensa homoseksuaalisuudesta yrittää muka asettua Jumalan asemaan. Mikään ihmisyhteisö ei voi elää ilman erottelua oikean ja väärän välillä. Tässä mielessä jokainen ihminen, kristitty ja ei-kristitty ”tuomitsee” päivittäin. Jeesuskin suorastaan edellyttää tällaista. Pelkästään sen sanominen, että on väärin tuomita on sekin jo tuomitsemista. Kenelläkään ihmisellä ei ole oikeutta lausua kadotustuomiota. Jumalalla yksin on tämä oikeus. Mutta oikean ja väärän erottaminen toisistaan kuuluu normaaliin ihmiselämään eikä siinä ole mitään rakkaudetonta itsessään.

 Eettisten valintojen tekemistä ei myöskään pidä sotkea vihanlietsontaan.

"Mitä pahaa siinä on, että kaksi ihmistä rakastaa toisiaan?" Tämän sloganin kylkiäisenä tulee usein viittauksia homoseksuaalien arkielämään: yhteisiä illan viettoja, TV:n katselua, kaupassakäyntiä jne. Tarkoitus on osoittaa, ettei kysymys ole pelkästä seksistä. Vaikka tämä onkin totta olen pannut merkille, että yksi yleisimpiä ääneen lausumattomia virheolettamuksia  lienee se, että homoseksuaalisuudesta yritetään puhua aivan kuin sillä ei olisi mitään tekemistä tietyntyyppisen sukupuolikäyttäytymisen kanssa.

Jos homoseksuaalisuutta ovat yhteiset kodin askareet ja elokuvaillat, niin eikö samalla johdonmukaisuudella vaikkapa isän ja pojan kalareissu pitäisi ymmärtää insestiksi? Arjen askareissa näkyvä välittäminen on aivan yhtä arvokasta homojen kuin heterojenkin kesken. Mutta homoseksuaalisuutta ei voi irrottaa sukupuolisen käyttäytymisen viitekehyksestä. Sitä paitsi jos rakkaus legitimoi suhteen kuin suhteen, niin miksi rajata suhde kahteen? Miksei yhtä hyvin kolme tai viisi, jotka rakastavat toisiaan?

"Homoseksuaalisuutta on aina esiintynyt" tai "homoja on aina ollut". Tähän sisältyy kahtalainen viesti. Ensiksi, koska homoseksuaalisuutta on esiintynyt kaikkina aikoina sen on oltava luonnollista ja siksi moraalisesti hyväksyttävää. Toiseksi, riippumatta siitä mitä itse kukin pitää oikeana ja vääränä, ihmiset kaikesta huolimatta tekevät ja elävät niin kuin itse tahtovat. Tämä on tyypillinen "jotakin on – jotakin pitäisi olla" –virhe. Kuitenkin siitä miten asiat ovat ei voida päätellä miten asioiden tulisi olla, eikä siitä miten ihmiset kulloinkin käyttäytyvät voida päätellä sitä miten heidän tulisi käyttäytyä. Homofobikkoja, valehtelijoita ja varkaitakin on aina ollut. Mitä tästä pitäisi päätellä? Että nämä ilmiöt pitäisi hyväksyä?

Antropologia on deskriptiivistä. Se kuvailee ihmisyksilöiden ja yhteisöjen parissa vallitsevaa käyttäytymistä. Etiikka sen sijaan on preskriptiivistä eli määräävää. Se määrittelee miten yksilöiden ja yhteisöjen tulisi käyttäytyä, jotta hyvä elämä olisi mahdollista. Vaikka jotain esiintyisi yleisesti, ei se välttämättä kerro mitään siitä kuinka ilmiöön olisi suhtauduttava, onko kyseinen ilmiö hyväksyttävää vaiko paheksuttavaa.

"Homoseksuaalisuus on synnynnäistä." Tästä ei toistaiseksi ole mitään näyttöä. Erilaiset synnynnäisyysargumentit on torjuttu tri Olli Ståhlströmin - joka itse on homoseksuaali - väitöskirjassa Homoseksuaalisuuden sairausleiman loppu. Huomionarvoinen on myös aivotutkija neurologi Markku T. Hyypän kommentti kirkon Yhteysliikkeen toimesta julkaistussa kirjassa Synti vai Siunaus:

”Läpimurtoa homoseksuaalisuuden tieteellisessä selittämisessä ei ole edelleenkään tapahtunut. Viime vuosina julkaistut alkuperäistutkimukset ja katsaukset viittaavat päinvastoin siihen, että sukupuolisen suuntauksen biologisessa selittämisessä on ajauduttu innostuksesta näivettymiseen … Seksuaalinen suuntautuminen voi myös muuttua tai painottua ajan kuluessa … Kylmästi on todettava, että homoseksuaalisuutta biologisoivat tutkimukset ovat yllättävän usein väärennöksiä … Periytyvyyteen uskovien päättelyketjussa on suuria teoreettisia aukkoja. Mahdollisuuksia on niin paljon, että homogeenistä puhuminen on pelkkää tieteisuskoa.”

Asialla ei loppujen lopuksi edes ole merkitystä: Miksi homoseksuaalin, jonka mielestä homoudessa ei ole mitään väärää pitäisi olla kiinnostunut siitä onko kysymyksessä synnynnäinen vai itse valittu asia? Jos homoseksuaalisuudessa ei ole mitään väärää keskustelu synnynnäisyydestä on epäolennaista.

Asian toinen puoli on, ettei moraalinen vastuu myöskään katoa mihinkään mahdollisen synnynnäisyyden myötä. Jos nimittäin homous paljastuisi joskus kiistatta synnynnäiseksi mitä siitä olisi pääteltävä? Sekö, että  homoseksuaali ei kykene hillitsemään sukupuoliviettiään, vai se, että hänen ei sen vuoksi edes tarvitse itseään hillitä? Mikäli se merkitsisi kykenemättömyyttä sukupuoliseen itsehillintään meidän olisi kaiketi pidettävä sitä aika vaarallisena asiana. Kuitenkin homoseksuaalit ovat aina halunneet taistella sitä väärinkäsitystä vastaan, että homosuhteissa olisi kysymys vain seksistä. Myös monet homot tuomitsevat sukupuolisen hillittömyyden niin homo- kuin heterosuhteissa. Tämä ei olisi mahdollista mikäli synnynnäisyys johtaisi itsehillinnän menettämiseen. Ja vaikka homoseksuaalisuus olisikin synnynnäistä (mikä toistaiseksi on tieteellisesti todistamatta), jää se, miten henkilö seksuaalista suuntautumistaan toteuttaa (irtosuhteissa tai vakiintuneessa parisuhteessa tai pidättyväisyydessä) loppujen lopuksi hänen omaan päätäntävaltaansa. Tässä mielessä homoseksuaalinen käyttäytyminen on aina viime kädessä henkilön oma valinta! Ja sellaisena se kuuluu moraalisen arvioinnin piiriin, niin kuin kaikki muukin ihmiskäyttäytymisen arviointi.

"Homoseksuaalisuus on kuin vasenkätisyys tai ihonväri. Ihmisten asettaminen eriarvoiseen asemaan tällaisin perustein on rasismia." Tämä rinnastus, vaikkakin kovin yleinen, ontuu todella pahasti. Ensiksi, se lepää vielä todistamattoman ja kyseenalaisen oletuksen varassa homoseksuaalisuuden synnynnäisyydestä. Toiseksi, on paha periaatteellinen virhe rinnastaa homoseksuaalisuus, jolla on välitön yhteys ihmisen käyttäytymisen, johonkin jolla ei tällaista yhteyttä lainkaan ole. Homoseksuaalinen käyttäytyminen kuuluu ihmisen sukupuolikäyttäytymisen alueelle. Ihonvärillä, vasenkätisyydellä tai muulla vastaavalla seikalla ei ole lainkaan yhteyttä siihen miten ihminen käyttäytyy. Fyysisyyteen liittyvät ominaisuudet ovat amoraalisia: Ne eivät ole oikein tai väärin . Ne vain ovat. On oikein kutsua rasismiksi ja syrjinnäksi sellaista mikä perustuu kiistattomasti synnynnäiseen ja muuttumattomaan biologiseen ominaisuuteen (kuten sukupuoli, ihonväri tms.), jolla ei sinänsä ole mitään vaikutusta ihmisen käyttäytymiseen. Homoseksuaalisuus ei täytä mitään näistä edellytyksistä. Samasta syystä voidaan arvostella sitä, että kansainvälinen homopoliittinen liike eri etujärjestöineen (esim. Seta) pyrkii luomaan kuvaa itsestään ihmisoikeusjärjestöinä. On perusteetonta puhua rasisimista ja syrjinnästä silloin, kun ihmisen käyttäytymien, joka ei ole synnynnäistä, muuttumatonta, eikä perustu biologiseen ominaisuuteen, on moraalisen arvioinnin kohteena. 

"Jumala rakastaa homoja." Tätä homoteologista argumenttia en epäile lainkaan. Mutta tämän argumentin heikkous on siinä, että sillä voidaan legitimoida mitä tahansa. Jumalan näet rakastaa kaikkia ihmisiä. Argumentin ongelman voi ymmärtää jos kysyy, että eikö Jumala rakasta homofobikkojakin? Tarkoittaako se, että Jumala hyväksyy homoseksuaaleihin kohdistuvan väkivallan? Jos ei, niin silloinhan se, että Jumala rakastaa homoseksuaaleja ei myöskään välttämättä tarkoita sitä, että hän hyväksyy homoseksuaalisen käyttäytymisen.

"Mikä sinä olet tuomitsemaan toisia. Et sinäkään synnitön / täydellinen ole." Tämä argumentti pyrkii osoittamaan toisen ulkokultaisuuden. Niin hurskaalta kuin tämä slogani kuulostaakin sen ainoa tarkoitus on saattaa toinen hämilleen ja tehdä asiallisestakin keskustelusta loppu. Kokeilkaapa tätä argumenttia ensi kerralla, kun jäätte poliisin tutkassa kiinni: "Konstaapeli, ette tekään täydellinen ole." Jos synnittömyys ja täydellisyys asetetaan ehdoksi eettiseen keskusteluun osallistumiseksi silloin loppuu kaikki keskustelu lyhyeen.

Tämä argumentti sitä paitsi on itsessään ulkokultainen. Voisin kysyä sen esittäjältä: "Oletko sinä täydellinen?" Jos nimittäin minä en saa "tuomita" toisia epätäydellisyyteni vuoksi, miksi toinen yhtä lailla epätäydellinen saa tuomita minua siitä, että minä hänen mielestään tuomitsen toisia?

Kutsun tällaisia argumentteja "tuutulauluiksi". Niiden ainoa tehtävä on saattaa toinen osapuoli hämilleen. Tämä argumentti ontuu vielä siksikin, että se kääntää keskustelun pois itse asiasta keskustelijoihin (ad hominem). Olennaista ei ole se mitä minä tai toinen on, vaan onko keskusteltava ilmiö (uiminen, pyöräily, varastaminen, valehtelu) moraalisesti oikein tai väärin.

LOPPUAJATUKSIA

Jumala rakastaa homoseksuaaleja. Myös meidän tulisi rakastaa heitä. Me rakastamme heitä kohdellessamme heitä tasavertaisina ihmisinä, osoittaen heille miehinä ja naisina kaikkea sitä kunnioitusta, joka heille miehinä ja naisina kuuluu.

Uskon, että me rakastamme heitä oikein myös silloin kun pidämme heitä sukupuolikäyttäytymisen alueella moraalisesti vastuullisina yksilöinä ja puhumme homoudesta nimenomaan moraalisin termein. Homoseksuaalinen käyttäytyminen ei ole sairautta. Se on syntiä. Puhua synnistä on tapa ilmaista kristillistä moraalikritiikkiä sen suhteen minkälaista käyttäytymistä ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa olisi pidettävä sopimattomana.

Viittaan vielä alussa mainitsemaani kasvatusfilosofian dosentti Tapio Puolimatkan kirjaan, joka, kuten jo sanoin, ei tosin lainkaan puhu homoseksuaalisuudesta, mutta josta silti olen löytänyt eräitä ajatuksia moraalisen vastuullisuuden merkityksestä ihmisyydelle.

Moraalinen vastuullisuus koskettaa ihmisyyttä hyvin syvästi. Tapio Puolimatka viittaa Viktor Franklin huomioihin todetessaan:

"Kun ihmisen käyttäytyminen johdetaan pelkästään oppimisprosesseista tai psykodynaamisista kehityskuluista, biokemiallisista tai yhteiskunnallis-taloudellisista tekijöistä, vastuu siirretään ihmiseltä olosuhteille. Kun vastuu vyörytetään psykodynaamisille mekanismeille tai ehdollistaville prosesseille, ihmiseltä riistetään olennainen osa hänen ihmisyydestään. "Ihmisen olemukseen ei kuulu ainoastaan vapaus tulla syylliseksi, vaan myös vastuu kasvamisesta oman syyllisyytensä yläpuolelle" [Frankl toteaa]… Niin kauan kuin ihminen pystyy tarkastelemaan asioita sellaisesta näkökulmasta, joka erottaa oikean ja väärän, hyvän ja pahan, ihmisen toiminta on moraalisesti vastuullista. Valintoja tehdessään hänellä on enemmän tai vähemmän arvokkaita vaihtoehtoja arvottomien ja tuhoavien lisäksi. Jokaisen valintansa kautta hän vie omaa persoonallisuuttaan ja luonnettaan tiettyyn suuntaan, koska jokainen valinta omalta osaltaan ratkaisee, millainen ihminen hänestä tulee. Biologisia, psykologisia ja sosiologisia näkökulmia voidaan tietysti käyttää apuna pohdittaessa toimintasuosituksia käytännön kasvattajille. On kuitenkin virhe luopua kokonaan moraalisista arvosteluperusteista. Moraalisesti väärän käyttäytymisen ymmärtäminen vaikeasti parannettavaksi luonnesairaudeksi ilman minkäänlaista moraalista näkökulmaa vie poikkeaviksi luokitelluilta ihmisyyden. Ilman moraalista olemusta heillä ei ole vapautta eikä vastuuta. He ovat pelkkiä hoidokkeja, jotka eivät itse pysty päättämään omasta elämästään.”

Sanoessamme kristittyinä, että homoseksuaalinen käyttäytyminen on syntiä emme suinkaan halveksi ketään tai lietso vihaa. Pikemminkin kieltäydymme siten riistämästä homoseksuaaleilta lähimmäisiltämme heille luomisen perusteella kuuluvan ihmisyyden. Pitäessämme homoseksuaaleja lähimmäisiä moraalisesti vastuullisina omasta sukupuolikäyttäytymisestään kohtelemme heitä siten vapaina ja vastuullisina ihmisinä, jotka pystyvät päättämään omasta elämästään. Se on rakkautta. Silloin emme paapoen asetu heidän yläpuolelleen, vaan kohtelemme heitä tasavertaisesti – niin kuin haluamme itseämmekin kohdeltavan.

Vanhahtava puhe synnistä edellyttää asioiden tarkastelua juuri moraaliselta näkökulmalta, ja on siksi hyvin moderni ja toisen ihmisyyttä kunnioittava tapa lähestyä myös kysymystä ihmisen seksuaalisuudesta. Se kunnioittaa toisen ihmisyyteen kuuluvaa kykyä tehdä omaa elämäänsä koskevia arvovalintoja.

Onko Ramattu faktaa vai Fiktiota?

6 / 2006 © Pasi Turunen

ONKO RAAMATTU FAKTAA VAI FIKTIOTA? Tätä kyseli maailman laajalevikkisin Time –lehti joulukuussa 1995. Vanha lehti sattui taannoin käsiini lehtipinojani selatessa. Kansijuttu oli mielenkiintoinen läpileikkaus raamatunmaiden arkeologiaan, jossa on tapahtunut paljon jännittävää viimeisen reilun sadan vuoden aikana. Time –lehden juttu oli kriittisyy-dessäänkin paljon avoimemmalla mielellä kirjoitettu kuin mihin vaikkapa Hesari koskaan on yltänyt. Pinnat Timelle.

Saksalaisen liberaaliteologian vaikutuksesta 1800-luvulta eteenpäin tuli pitkäksi aikaa muodikkaaksi kieltää lähes kaikkien Raamatun henkilöiden historiallisuus, koska ”heistä amatun ulkopuolella”. Usein nämä tutkijat eivät itse olleet jalallaankaan astuneet Pyhään maahan. Kaukaa oli turvallista kyseenalaistaa. Die Hard –tyyppejä toki yhä löytyy, joiden mielestä Raamattu on joka kohdassa oletettava olevan väärässä ellei erikseen toisin osoiteta. Tämä siitäkin huolimatta, että epäilijät, kuten Time –lehtikin vihjaa, itse ovat kerta toisensa jälkeen olleet väärässä, ja joutuneet peräyty-mään. Lehden inspiroimana päätin pyhittää tämänkertaisen UP-kirjeen arkeologialle, joka valottaa Raamatun tapahtumia ja henkilöhahmoja. Seuraavassa sieltä täältä koottuja tiedonmurusia.

Eräs kaikkein merkittävimpiä viime aikojen löytöjä tehtiin vuonna 1993 Pohjois-Israelissa Tel Dan nimisellä rauniokummulla. Paikalta löytyi 800-luvulle eKr. ajoitettu basalttikiven murikka, johon kaiverretusta tekstistä oli luettavissa maininta ”Daavidin huone” ja ”Israelin kuningas”. Merkittävän tästä löydöstä teki se, että ky-seessä oli ensimmäinen kerta, kun Daavidin nimi on löydetty Raamatun ulkopuolisista lähteistä. Koomista oli se, että vain joitakin viikkoja, vai oliko kuukausia, aikaisemmin tanskalainen minimalisti Thomas L. Thomson oli julkaissut kirjan, jossa hän väitti kuningas Daavidin olleen täysin keksitty henkilöhahmo, koska hänestä ei ole löydetty mitään mainintaa Raamatun ulkopuolelta. Thomson 0, Raamattu 1.

Edelliseen liittyen, niinkin tuoreesi kuin viime vuoden lopulla Etelä-Israelista muinaisen Gatin kaupungista, nykyisen Tel es-Safin alueelta, löydettiin ruukunsirpale, johon oli kaiverrettu nimi ”Goljat”. Laajaa kansainvä-listä huomiota saanut löytö on toistaiseksi vanhin filistealaisajan kirjoituslöytö. Ruukunsiru on ajoitettu vuo-den 950 eKr. seudulle. Raamatun kannalta löydöstä tekee mielenkiintoisen juuri se, että Goljatin sanottiin olevan kotoisin Gatista (1 Sam. 17:4). Löytö ei tietenkään tarkoita, että kyseessä välttämättä olisi juuri se sama Goljat. Eikä se yksinään todista Daavidin voittaneen Goljatin. Mutta Raamatun mukaan Goljat oli suo-sittu kaveri Gatista. Eräänlainen sotasankari. Ei ihme, että kotikaupungin ”oma poika” on jättänyt jälkensä kaupungin menneisyyteen ja nimistöön. Säilytämmehän mekin suurmiestemme nimiä vaikkapa kadunnimis-sä.

Raamatun kannalta sensaatiomainen löytö tehtiin vuonna 1992. Hasorin, kanaanilaisajan suurimman kau-pungin kaivauksista, paljastui nuolenpääkirjoitusteksti, jossa mainitaan Jabin niminen henkilö. Joosuan kir-jan mukaan (11:1) Hasorin kuningas oli nimeltään Jaabin! Muutoinkin kaivauksissa on käynyt ilmi, että kau-pungin tuhoutuminen ja uuden, vaatimattomamman asutuksen synty sopii täysin yksiin Raamatun kertomuk-sen kanssa (Joos. 11:4-15).

Joskus aikanaan epäiltiin, mahtaako Pontius Pilatus olla lainkaan historiallinen henkilö. Viimein vuonna 1960, Kesarean teatterin kaivauksista löytyi kalkkikivipaasi, jonka entisöity latinankielinen teksti toteaa: ”Pon-tius Pilatus, Juudean prefekti, on omistanut Kesarean asukkaille Tiberiumin temppelin.” Joitakin sanoja on kulunut pois, mutta nimi Pontus Pilatus on selvästi erotettavissa.

Sitten marraskuussa 1990 löytyi viite toisestakin Jeesuksen ristiinnaulitsemiseen osallistuneesta osapuolista, kun Jerusalemissa tehtiin harvinainen hautalöytö. Kalliomoskeijasta etelään, niin sanotussa Rauhan Metsäs-tä löytyi sortunut hautarakennelma. Sisällä oli useita muinaisen juutalaisen hautaustavan mukaisia luuarkku-ja eli ossuaareja. Yhden kyljessä oli kahteen otteeseen kaiverrettu vanha teksti: ”Yehosef bar Qafa” (Joosef Kaifaan poika). Ossuaarin sisältä löytyi kuuden ihmisen luut. Kaksi vauvaa, lapsi, jonka iäksi on arvioitu 2-5 vuotta, noin 13-18 vuotiaan nuorukaisen luut, sekä aikuisen naisen ja noin 60 vuotiaan miehen jäännökset. Luuarkun koristelusta ja siihen kaiverretusta nimestä päätellen kysymyksessä on hyvinkin juuri ylipappi Kaifaan perhehauta. Kaifas oli harvinainen nimi toisen temppelin aikana. Toisesta luuarkusta löytyneiden Herodes Agrippa I:n ajalta peräisin olevien kolikkojen avulla hauta on voitu ajoittaa tarkasti vuosille 42/43 jKr..

Mutta itseäni ovat jostain syystä erityisesti kiehtoneet vanhat Raamatun ajan sinetit. Ajatus siitä, että joku on omin käsin painanut jälkensä historiaan on jännittävä. Palataan Vanhan testamentin puolelle.

Arvostettu ammattilehti Biblical Archaeology Review (joka ei ole hengellinen lehti) julkaisi maalis-huhtikuun numerossaan 1995 kansijutun sineteistä, jotka kuuluivat pro-feetta Jeremian kirjurille. Jeremian kirjassa sanotaan, että Baaruk, Neerian poika oli vastuussa siitä, että Jeremian kautta tullut Herran sana kirjoitettiin ylös (Jer. 32:12; Jer. 45:1): ”Silloin Jeremia kutsui Baarukin, Neerian pojan, ja Baaruk kirjoitti kirjakää-röön Jeremian suusta kaikki ne sanat, jotka Herra oli hänelle puhunut” (Jer. 36:4). Mistä me tiedämme, että löydetty sinetti kuului juuri Jeremian kirjurille? Sinetissä on teksti: ”Kuuluu Berekjahulle, Neerian pojalle, [joka on ] kirjuri”. Baaruk on lyhennetty muoto Berekjahusta, joka merkitsee ”Jahven siunaama”. Näitä Baarukin sinettejä on säilynyt useampia. Yksi on erityisen mielenkiintoinen. Siihen on painunut Baarukin sormenjälki!

Edellä mainitussa BAR –lehdessä kerrotaan myös toisesta raamatunlukijan kannalta kiinnostavasta sinetistä. Siinä on kuvattuna laukkaava hevonen, ja hebreankielisessä tekstissä sanotaan: ”Kuuluu Asajahulle, kunin-kaan palvelijalle”. Sinetti on ajoitettu 600-luvulle eKr. Aasaja (lyhennetyt muotoa Aasajahu –nimestä) maini-taan Raamatussa yhtenä miehistä, jotka kuningas Joosia lähettää profeetta Huldan luo kysymään mitä olisi tehtävä lain kirjalle, joka yllättäen temppelin korjaustöiden yhteydessä oli löydetty. Tämä tapahtuma on ajoi-tettu vuoden 622 eKr. tienoille. Kahdesti Aasajan nimen yhteydessä Raamattu mainitsee hänen olleen ”ku-ninkaan palvelija”: (2 Kun. 22:12; 2 Aik. 34:20). Mielenkiintoinen yksityiskohta on sekin, että kuningas Joosi-an ”uskonpuhdistuksen” yhteydessä hän käski hankkiutua eroon hevosista, jotka oli pyhitetty epäjumalapal-velukseen (2 Kun. 23:11).

Vielä muutama kiehtova sinettilöytö. Marras-joulukuussa 1995 BAR –lehti kirjoitti sineteistä, joissa mainitaan sekä Israelin että Juudan valtakunnan kuninkaita. Yhdessä lukee ”Shema, Jerobeamin palvelija”. Kysymyk-sessä on Raamatussa mainittu Jerobeam II, joka hallitsi pohjoista Israelin valtakuntaa vuosina 784-748 eKr. Parissa sinetissä mainitaan kuningas Ussia, jonka Raamatussa sanotaan nousseen kuninkaaksi 16-vuotiaana (2 Aik. 26:1; kts. myös Jes. 6:1). Kauniissa egyptiläistyylisessä sinetissä puolestaan lukee ”Ushna, [kuingas] Aahabin palvelija”. Aahab oli kuningas, jonka vaimo oli pahamaineinen Iisebel. Aahabin aikana vaikutti profeetta Elia. Aahab sai surmansa taistelussa, johon hän Joosafatin kanssa vastoin Herran neuvoa lähti, kun umpimähkään ammuttu nuoli osui kuninkaan haarniskan heikkoon kohtaan (2 Kun. 21:17-22:40). Vielä eräässä sinetissä lukee: ”Jehozarah, Hilkijahun, [kuningas] Hiskian palvelijan poika”. Hiskia oli yksi Juudan merkittävimpiä kuninkaita, joka parani ihmeellisesti kuolettavasta sairaudesta, ja sai 15 vuotta lisää elinaikaa (2 Kun. 18 ja 2 Kun .20).

Mutta varsinaisen juttunsa BAR oli tehnyt sinetistä, joka oli pulpahtanut julkisuuteen pari vuotta aikaisemmin. Sinetissä (kts. viereinen kuva) lukee muinaishebrealla: ”Kuuluu Abdille, Hoosean palvelijalle”. Sinetti on merkittävä, koska siinä mainittu Hoosea on kiistatta Israelin pohjoisen valtakunnan viimeinen kuningas! Raamatun mukaan hän anasti vallan salamurhaamalla edeltäjänsä. Hoosea teki yhteistyötä assyrialaisten kans-sa. (2 Kun. 15:29-30). Tapaus mainitaan myös Raamatun ulkopuolella assyrialaisten kuninkaana tuolloin (745-727 eKr.) hallinneen Tiglatpileser III:n omissa annaaleissa: ”He syrjäyttivät kuninkaansa Pekahin ja minä asetin Hoosean heidän kuninkaaksensa”. Tig-latpileserin kuoleman jälkeen Hoosea kieltäytyi maksamasta vuotuista veroa Assyrialle. Poliittinen virhe tuli kalliiksi. Assyria ryhtyi sotaan, vangitsi Hoosean, ja hävitti pääkau-punkina toimineen Samarian ja koko pohjoisen valtakunnan, sekä vei sen asukkaat, pohjoisen kymmenen sukukuntaa, pakkosiirtolaisuuteen. Tämä tapahtui tarkalleen vuonna 722 eKr. aivan kuten profeetat olivat ennustaneet. Se oli Israelin valtakunnan loppu. Nuo sukukunnat eivät vieläkään ole palanneet takaisin.

Kaikesta tästä opimme enemmän kuin vain sen, että meidän kannattaa maksaa veromme ajallaan. Ensiksi, Jumalan sana puhuu todellisista ihmisistä ja tapahtumista. Se, joka puolihuolimattomasti leimaa Raamatun Kalevalaan rinnastettavaksi mytologiaksi, ei tiedä mistä hän puhuu. Jumalan sana puhuu Jumalan teoista todellisten ihmisten elämässä. Raamattu ei monista muista pyhistä teksteistä poiketen ole jokin abstrakti uskonnollinen kirja, jossa pohditaan tuonpuoleisia. Raamatussa Jumala koskettaa tämän puoleista. Skiento-logien mytologia on pelkkää vahvistamatonta satua ja tarinointia. Mormonien kirja ei saa tukea arkeologista tai historiasta. Toiseksi, Raamattuun kannattaa luottaa silloinkin, kun epäilijät sanovat sen olevan väärässä koska ei muka ole muuta näyttöä sen ulkopuolelta. Kerta toisensa jälkeen Raamattu on ollut oikeassa ja epäilijät väärässä.

USKON PUOLESTA

Pasi Turunen

Tätä kirjettä voi vapaasti kopioida ja levittää sähköisesti tai muuten, kunhan sisältöön ei tehdä muutoksia ilman kirjoittajan lupaa. USKON PUOLESTA e-kirje ilmestyy joka toinen kuukausi. Voit tilata sen kirjoittamalla osoitteeseen pasiturunen@patmos.fi

www.patmos.fi/uskonpuolesta